Hyvän olon joulu syntyy läsnäolosta

Joulu on täynnä ihania hetkiä. Turvallisia. Rauhallisia. Kauniita. Herkkiä. Suloisia. Pehmeitä. Makeita. Mausteisia. Huomaathan sinä ne?

Joulun ihanat hetket jäävät usein kiireen jalkoihin. Pitää suorittaa. Tehdä sitä ja tätä. Juosta, touhuta, olla tehokas ja kiireinen. Kun ohjaudumme ulkoa päin, olemme kuin robotteja, jotka tekevät, mitä joku muu käskee. Se joku voi olla uskomus tai perinne, äiti tai sisko, serkku tai ystävä, lehti tai televisio.

Mitäpä, jos tänä jouluna opettelisit ohjautumaan sisältä päin? Kysyisit itseltäsi, minkälaisen joulun sinä haluat? Mikä on sinulle tärkeää? Mistä sinä nautit? Mikä saa sinut olemaan onnellinen? Kyseenalaistaisit kaiken.

Minkälaisia ovat sinun ihanat jouluhetkesi?

Istu hetkeksi. Ota hyvä ja rento asento. Sulje silmäsi. Hengitä muutaman kerran syvään sisään ja ulos. Anna ajatusten tulla ja mennä. Rauhoitu. Anna sitten alitajunnan kertoa, mitä sinä joululta haluat.

Aattoaamun hämärä. Kun herää, eikä ole kiire nousta peiton alta. Loikoilee hetken ja tuntee kinkun tuoksun leijailevan nenään. Se on suolainen ja viettelevä tuoksu. Se tuo mieleen lapsuuden joulut. Odotuksen ja jännityksen. Nipistelyn mahassa. Kikatukset ja kuiskaukset. Pikkusalaisuudet. Ilmassa tanssii salaperäisyys ja kehossa kihelmöi malttamattomuus.

Iltapäivän sininen hetki. Kalvakka valo värjää koko tienoon. Lumen, puut, pensaat, kivet, talot, kaiken. Maailma näyttää sadulta. Metsässä vilahtaa punainen hiippalakki. Aisakello helkähtää. Kohta taivaalla tuikkivat jo tuhannet tähdet. Jouluntaikaa!

Puhtaana hohtava sauna. Joulusauna, mikä tuoksuu vastalta. Kynttilät lepattavat pehmeää valoaan. Löyly lämmittää kehon ja mielen. Viileä vesi huuhtoo pois kaiken, minkä sen pitääkin huuhtoa. Puhtaaksi pestynä on ihana kietoutua suuren pyyhkeen syleilyyn. Kuivatella kaikessa rauhassa. Nauttia raukeudesta. Venytellä, haukotella, olla.

Pähkinä, manteli, rusina, kaneli. Joulun lumoavia makuja kaikki. Kun ne tuoksuvat ja maistuvat, tuntuu tutulta. Suklaan makeus sulaa suuhun. Pehmeänä, imelänä. Glögi valuu mausteisena virtana kurkun kautta mahaan lämmittäen koko matkan mennessään.

Jouluyö. Tähtivana taivaalla. Täysikuu. Muutama suuri, täydellisen kaunis lumihiutale leijailee hiljalleen maahan. On ihan hiljaista. Ei enää puheensorinaa joulupöydässä, lahjapapereiden rapinaa, riemun kiljahteluja ja naurun helkettä. Vain rauha ja äänettömyys. Kauneus. Suuruus.

Tämä kirjoittamani teksti on julkaistu ensimmäisen kerran terve.fi-sivuilla joulukuussa 2012. Vuonna 2018 se toivotti hyvää joulua Valmentamon Facebookissa ja vuonna 2019 Sinulle -sivuilla sekä täällä blogissani Developer of elderly care: 2019

Kävely on niin ihanaa

Work goes happy jakoi Facebook-sivuillaan linkin  Ilta-Sanomien juttuun. Kiinnostuin kovasti koska kyse on kahdesta lempilapsestani. Kävelystä ja senioreiden hyvinvoinnista. 

Jutun mukaan kaikki nämä 13 asiaa ihminen saa kun kävelee puoli tuntia joka päivä:

1. Toimintakyky ja omatoimisuus säilyvät 

2. Alzheimerin taudin riski pienenee

3. Tyypin 2 diabetesriski pienenee 

4. Sepelvaltimotaudin riski pienenee

5. Matala-asteinen, krooninen tulehdus vähenee 

6. Rasva palaa tehokkaasti 

7. Syke laskee

8. Verenpaine laskee

9. Aineenvaihdunta vähän kiihtyy

10. Stressi helpottaa ja mieliala paranee

11. Kolesteroliarvot paranevat

12. Unenlaatu paranee

13. Ennenaikaisen kuoleman riski putoaa

Paljon luvattu, eikö vaan? Jutun kirjoittajan lähteitä tai niiden  oikeellisuutta en lähtenyt tarkastamaan. Nopealla vilkaisulla voin kuitenkin todeta oman maalaisjärkeni sekä oma- ja asiakaskohtaisten kokemusten perusteella että kävely on BEST.

Sitä voi tehdä missä ja milloin vaan. Kummoisia varusteitakaan ei tarvita. Jo alle puolen tunnin happihyppely piristää mieltä ja saa edes vähän liikkumista aikaiseksi. Ensin seniori pukeutuu ulkovaatteisiin, kävelee vaikka kuinka hidasta tahtia toisen ihmisen kanssa ja taas kotona riisuutuu. Siinä tulee kuin huomaamatta liikettä niveliin ja vahvistusta lihaksiin. Keskustelua, muistelua, yhteisöllisyyttä, vuorovaikutusta, vaihtelua.

Varmasti nämä lyhyetkin  kävelylenkit ovat osaltaan vaikuttamassa toimintakyvyn säilymiseen ja kansansairauksien (mihin suurin osa listan kohdista viittaa) ehkäisyyn. Mieli piristyy ja unenlaatu paranee, totta kai!

Sen vuoksi olen jo kymmenisen vuotta houkutellut senioreita liikkumaan. Jotkut (yleensä ne joille liikkuminen on aina ollut luontaista) lähtevät ilomielin. Joitakin joutuu houkuttelemaan ja kun sitten lähtevät, ovat niin onnellisia. Osalla on aina joku syy miksi ulkoilu ei juuri sillä hetkellä onnistu. Liikkumattomuus hänelle suotakoon, koska pakottakaan ei voi.

Itse nautin piiiiitkistä kävelyistä mieluiten luonnonhelmassa. Tykkään myös taittaa välimatkoja tallustellen. Nytkin minulla on vapaapäivä. Ajattelin ottaa repun selkääni ja lähteä pienille kauppa-asioille. Siinä tulevat huvi ja hyöty samassa paketissa. 

Kävelemisiin!

Joulumuistoja Lucian päivän kunniaksi

 Ajattelin jakaa täällä blogissa entistä useammin henkilökohtaisia vanhuskohtaamisiani. Vanhusten ainutlaatuiset elämäntarinat ansaitsevat tulla muidenkin ihmeteltäviksi. Nostan esille myös vanhusten kanssa kokemiani tähtihetkiä  Ne ovat pääosin faktaa, mutta maustan niitä hyppysellisellä fiktiota. Siksikin, että haluan vanhusten pysyvän anonyymeinä.

Nyt on kolmas adventtisunnuntai ja Lucian päivä. Tuota pikaa kolkuttelee joulu ovella. Vuosi vuodelta juuri tämä joulunodotus tuntuu paremmalta ja paremmalta. Silloin virittyy joulumieli. Joululaulut helkkyvät, lahjapaperit kahisevat, kynttilät lepattavat ja piparit tuoksuvat. Satumainen tunnelma valtaa mielen. On ihana suunnitella joulua itselle ja omille läheisille. Mukava on myös jutella joulusta vanhusasiakkaiden kanssa. Heillä on niin koskettavia joulutarinoita.

Niinkuin nyt nämäkin.

87-vuotias asiakas muisteli joulua jolloin oli kuusivuotias. Silloin Suomessa paukkui talvisota. Hänen perheensä oli paennut Karjalasta Itä-Suomeen ja he viettivät poikkeuksellista joulua hänen isänsä lapsuudenkodissa. Hän kertoi kuinka he kuuntelivat pommituksen ääniä ja näkivät kun koko taivaankansi muuttui valomereksi. Kokemus on elänyt hänen mielessään näin kauan. Toki elämään on mahtunut rauhallisempiakin jouluja mutta tämän tarinan hän halusi nyt kertoa.

Yli 90-vuotias asiakas on syntynyt heti joulunpyhien jälkeen. Hän kertoi että sinä jouluna kun hän oli vielä äitinsä mahassa, äiti oli toiminut joulupukkina. Kukaan ei ollut tunnistanut häntä kun oli ollut kuulemma niin isomahainen pukki. Asiakas nauroi, että hän vaan makoili ja potkiskeli mahassa kun äiti toimitti pukinvirkaa. Eikä mennyt kuin muutama päivä kun hän syntyi tähän maailmaan.

Ihania tarinoita. Ihania kertojia. Ihanaa joulutunnelmaa asiakkaan kodissa.

Ilostuttaja ilostuttaa

 Olen nyt kaksi viikkoa ollut ilostuttaja. Ihana titteli, eikö vaan? Voiko semmoista ollakaan? Kyllä voi!

Tämä elämänmuutos vaati sen että minulla on nyt kaksi kotia. Toinen Jyväskylässä ja toinen Vantaalla. Vantaalta käsin teen töitä. Ajelen valkoisella Volkswagen up!:lla pitkin Helsinkiä, Espoota ja Vantaata. Onneksi autoilu pääkaupunkiseudulla on tuttua markkinointi- ja myyntivuosiltani. Tiedän että välimatkat ovat pitkiä, kaistojenvaihdot joustavia, väylät ruuhkaisia ja raitiovaunujakin teillä liikkuu. Yksi helpotus reilussa 10 vuodessa on sentään tullut; navigaattori. Sille kiitos ja kumarrus.

Mikä se ilostuttaja sitten on? Ilostu Oy:ssa työskentelevä senioreiden kodeissa käyvä tähtihetkien luoja. Asiakaskäynti kestää vähintään kaksi tuntia. Voisi luulla että aika tuntuu pitkältä. Mutta mitä vielä! Se hurahtaa huomaamatta. Asiakkaiden toiveista riippuen ulkoilemme, laitamme ruokaa, keitämme leivoskahvit, kuuntelemme musiikkia, jumppaamme, käymme asioilla, kastelemme kukkia, keskustelemme. Asiakkaamme tai heidän läheisensä maksavat ilostuttajan käynnin itse. Voivat toki saada siitä kotitalousvähennyksen. Kuinka ihana joululahjaidea tämä onkaan. Iloa vaikka koko vuodeksi. Vinkvink!

Eilen kurvailin tontun kanssa. Kuvasin sitä Vantaalla vanhan talon rappusilla, Espoossa metsäpolulla ja Helsingissä asiakkaan kotona. Tonttu se vasta ilostuttaja olikin. Itseäni hymyilytti aina kun sitä autonpenkillä kurkkasin. Asiakas innostui lepertelemään ja kertomaan jouluisia muistojaan. Tontun kanssa koettiin kovin ikimuistoisia hetkiä <3

Jos haluat kurkata tarkemmin Ilostu Oy:n ja ilostuttajan touhuista, niin täältä löytyy: Ilostu ja instagramista nimellä ilostuoy

Eräällä kauppareissulla mykistyin

Kävin keskustassa olevassa ruokakaupassa. Aamupäivä kun oli, suurin osa muista asiakkaista oli ikäihmisiä. He kulkivat maskit kasvoillaan. Osan tukena oli rollaattori. Menin valitsemaan uuniperunoita. Katseeni nauliutui naiseen, arviolta seitsemänkymppiseen. Hän veti pakkauspussirullasta ehkä parikymmentä pussia ja laittoi ne laukkuunsa. Sen jälkeen hän otti yhden pussin mihin alkoi valita perunoita.

Mykistyin.

Mietin ensin että kysyn häneltä, miksi hän varasti noin paljon pusseja. En kysynyt. Seuraavaksi ajattelin että sanoin siitä henkilökunnalle. Jostain syystä en tehnyt sitäkään.

Kuten totesin. Mykistyin.

Jäin miettimään tuota naista. Onko hän niin vähävarainen että hänen täytyy varastaa pusseja? Vai onko se vaan tapa? Ajatteliko hän edes tekevänsä väärin? Tekeekö hän kaikilla kauppareissuillaan niin? Kuinka moni muu hamstraa pusseja? Mitä muuta ihmiset nappaavat mukaansa maksamatta?

Paljon kysymyksiä, joihin en tiedä vastauksia.

Asia jäi vaivaamaan ja ehkä otan sen puheeksi henkilökunnan kanssa vielä jonakin päivänä. Sitten kun olen tästä mykistymisestäni toennut.

                                   Kuva ja tarina eivät liity millään tavoin toisiinsa.

Joskus on viisautta luovuttaa

Olen kai kertonut aikaisemminkin siitä kuinka minua on jäänyt kaivelemaan kun en hakenut joskus kolmekymppisenä yliopistoon journalistiikkaa opiskelemaan. Pääsykoekirja oli, mutta sen lukeminen ei napannut. Siksipä se yritys jäi siihen. Vaikka olen opiskellut kaikenlaista, on haave yliopisto-opinnoista noussut aika ajoin mieleen.

No, opiskelin keväällä 2020 Helsingin avoimessa yliopistossa verkon välityksellä "Journalismi ammattina"-5 opintopisteen kurssin. Se oli ihana! Tasokkaat luennot, mielenkiintoiset tehtävät, opiskelijakollegoiden tehtävien arviointi. Niin opettavaista ja näkemyksiä avartavaa. Opin senkin, että ehkä journalistin työ ei olisi ollutkaan minua varten.

Nälkä kuitenkin jäi vielä ja heti perään ilmoittauduin kirjallisuuden perusopintoihin, tällä kertaa Jyväskylän avoimeen yliopistoon. Nyt mentäisiin asiassa vieläkin syvemmälle koska osioita on viisi ja opintopisteitäkin 25. Tutkailin kurssin sisältöä ja totesin että lukemista ja tekemistä tulisi riittämään.  Enpä saanut kesän aikana itsenäisesti aikaiseksi yhtään mitään. Joitakin kirjoja lainasin kirjastosta ja palautin lukematta. Yhden kirjan ostin. Sen olen sentään selannut läpi. Osallistuin myös kirjallisuustieteen perusteiden verkkoluennoille ja luin siihen kuuluvaa materiaalia. Kaikki tuntui hyvin teoreettiselta ja analyyttiseltä. Päätin, että kuitenkin ainakin tämän yhden osion oppimistehtävän teen ja palautan.

Mutta ei! Jos päätä alkaa särkeä ja pyörryttää kun vaan otan opiskelunkirjat käteeni, jos kirjoittamani teksti on vain sanahelinää mikä ei jää mieleeni, miten voin tehdä pohdiskelevan oppimistehtävän? En mitenkään. Tein siis päätöksen. Menköön sijoittamani roposet hukkaan ja riittäköön tähän asti pänttäämäni tieto. Tämä ei ole minun juttuni. Piste.

Päätöksen teossa helpotti sekin että voitin (niin, voitin!) paikan Tiia Konttisen Bloggaajasta Ammattilaiseksi-kurssilla. Nyt pistän paukkuni siihen. Siihen minulla toivottavasti riittää aikaa ja energiaa työn ohella. Aihe kiinnostaa kovasti ja haluan oppia siitä kaiken. Tätä kurssia olin miettinyt jo vuosi sitten ja nyt se annettiin minulle kuin taivaan lahjana. Kiitos, kiitos ja vielä kerran kiitos! 

Tarkoituksenani on pohtia tätä blogiasia juurta jaksaen. Mistä aiheista kirjoitan? Miten paljon siihen panostan? Minkälaisia työkaluja otan käyttööni? Miten ammattimaisesti siihen suhtaudun? Kysymyksiä on paljon ja vastauksia toivottavasti ropisee. Nyt innokkain mielin niitä kohti!

PS. Jos sinuakin kiinnostaa kyseinen kurssi niin yllä olevan linkin takaa löytyy lisätietoa (*yhteistyö Tiia Konttinen Oy:n kanssa)

Liisa-myrsky muutti ulkoilun tuolijumpaksi

   Ajattelin jakaa täällä blogissa entistä useammin henkilökohtaisia vanhuskohtaamisiani. Vanhusten ainutlaatuiset elämäntarinat ansaitsevat tulla muidenkin ihmeteltäviksi. Nostan esille myös vanhusten kanssa kokemiani tähtihetkiä  Ne ovat pääosin faktaa, mutta maustan niitä hyppysellisellä fiktiota. Siksikin, että haluan vanhusten pysyvän anonyymeinä.

96-vuotias asiakas käy mielellään ulkoilemassa. Turvallisemmalta se tuntuu kun rollaattorin lisäksi seurana on myös hoitaja tai joku läheinen. Tällä viikolla ulkoiluhetki oli sovittu juuri siksi päiväksi kun Liisa-myrsky kolisutti rännejä ja kaatoi vettä niskaan. Emme siis lähteneet ulos. Käytimme sen ajan jumppaamiseen. Asiakas näytti minkälaisia tasapainoharjoituksia hän tekee päivittäin itsenäisestikin. Yhdessä teimme pitkän tuolijumppasarjan mikä päättyi niskanseudun venytyksiin. Oi miten muikealta se tuntuikaan. Kun välillä raotin silmiäni huomasin miten asiakas silmät kiinni nautinnollisen näköisenä viipyili venytyksissään. Kylläpä tekikin hyvää meille molemmille!

Välillä hän innostuu muistelemaan menneitä. Hän kertoo sotamuistoja ja uskomattomia tarinoita työelämästään .Hän oli esimerkiksi käynyt lypsämässä evakoiden junanvaunussa lehmän kun kukaan muu ei ollut sitä osannut tehdä. Lehmästä tulleen maidon hän oli saanut palkakseen.

Hän on maailman onnellisimman oloinen ihminen. On kiitollinen siitä mitä mikäkin hetki tarjoaa. Nyt on kaikki hyvin kun saa asua omassa, rakkaassa kodissaan. Ympärillä on välittäviä läheisiä. Hoitajat käyvät auttamassa. Puhelinlinjat käyvät kuumina kun hän soittelee ja hänelle soitellaan. Joulukortitkin on jo hankittu. Ihan pian hän alkaa niitä kirjoittelemaan. Jokaisen kortin mukana menee pieni palanen hänen kultaista sydäntään. Tiedän sen.

Kyllä vanha kansa tietää

Osuipa silmiini Facebookin kautta linkki Yläkuu Kustannuksen sivuille. Siellä oli tätä viikonloppua ja kuunkiertoa koskeva kirjoitus. Niin lumoavaa! Sieltä olen kopioinut myös kirjoitukseni lainaukset.

"Vanhan kuun pohja. Alakuun kanta. Laskevan kuun loppu. Pysähtymisen aika. Kuunkierto on tulossa päätökseen, ja sunnuntaina on uudenkuun päivä. Sekin on vielä nimeltään tyhjä kuu, tai musta kuu almanakan mustan pallon mukaan. Luonnossa auringonkierto on tulossa päätökseen, talvipäivänseisaus lähestyy. Kuunkierron lopun yhdistyessä auringonkierron loppuun keho todella kaipaa lepoa. Kaikki minkä voi lykätä myöhemmäksi, saa jäädä myöhemmäksi. "

Oi mikä ihana syy ottaa rennosti. Laiskasti. Niin olin suunnitellut ja niin teen. Kotona haahuilua. Suunnitelmia. Unelmia. Lenkki valoisan aikaan. Ruoan laittelua. Sarjan katsomista sohvannurkassa. Ihanuutta!

"Voi heittää pois rikkinäisiä ja tarpeettomia tavaroita, ja siivota ajatuksista sellaista mikä vain soittaa vanhaa levyä, eikä enää palvele. Kun jotain vie päätökseen, tai heittää jotain pois aivan kuunkierron lopulla, on irti päästäminen ja unohtaminen helpompaa. Rikkinäisiä ja kuluneita tavaroita, huono tapa joka haittaa omaa terveyttä, mikä tahansa mikä on aikansa elänyt, siitä pääsee onnistuneemmin irti, kun jättää sen vanhan kuun puolelle, ja antaa uudenkuun syntyä."

Oi tämäkin! Oli tarkoituskin päästää irti yhdestä isosta osasta elämää mikä ei ole palvellut enää aikoihin. En kerro vielä enempää, mutta potkaisen sen pois huomenna. Ja tiedän. Tämä ratkaisu on oikea.

"Elämme luonnon voimien vaikutuksen alaisena, niin maalla kuin kaupungissa. Kun luonnossa kierto tulee täyteen, kehomme tuntee sen vaikka mieli olisi kiireinen muissa asioissa. Mutta jos mielen ja huomion kiinnittää luonnon rytmiin, pääsee vuorovesien rytmissä tekemään monia asioita helposti ja vaivattomasti. Luonto tukee sitä mitä tekee oikeaan aikaan. Tämä on hyvä viikonloppu antaa itselle lepoaikaa, nauttia elävän tulen loimusta ja kynttilöiden lämpimästä hehkusta. Etsiä vaikka hyvä kirja tai hyvää musiikkia, jättää työt ensi viikolle kun on enemmän energiaa. Lupalappu: Tänään saa olla vain, ja pitää hyvää huolta omasta olostaan. Samoin sunnuntaina, pyhäpäivänä. "

Tämä sarja maistuu elämältä

Löysin ihan sattumalta Yle Areenasta ruotsalaisen sarjan Älska mig, mikä on suomennettu Rakasta mua - nimiseksi. Oi että miten hyvä se onkaan! Katsoin melkein putkeen ensimmäisen tuotantokauden ja hykertelin tyytyväisyydestä. Jostakin sitten luin että Viaplay-palvelussa on sen toinen tuotantokausi. Ja kuinka ollakaan, sähköyhtiö Väre tarjoaa minulle kaksi ilmaista kuukautta juuri tuota suoratoistopalvelua. Otin sen heti käyttööni ja nyt on toinenkin tuotantokausi katsottu.

Sarja kertoo perheestä, mihin kuuluvat noin 65-vuotiaat vanhemmat sekä aikuiset lapset, neljääkymmentä lähentelevä tytär ja noin 25-vuotias poika. Käsikirjoitus, ohjaus, kuvaus ja musiikki - kaikki toimivat. Ihmiset ovat aitoja. Ihan kuin omia tuttavia.

Monissa elokuvissa ja sarjoissa pari- ja kolmekymppiset rakastuvat ja pettyvät, kipuilevat parisuhteessa ja työssä. Älska mig-sarjassa täyttä elämää elävät tasapuolisesti kaikenikäiset. Niinhän se on oikeassakin elämässä. Ei elämä lopu siihen kun täyttää 50.

Toisella tuotantokaudella vietetään perheen isän 67-vuotispäiviä. Hän ja hänen vaimonsa rakastavat, nauravat, itkevät, riitelevät, sopivat, salailevat, empivät, pohtivat asumismuotoaan, kokkaavat yhdessä ja kippistävät viinilasillisella.

Ihan samoja asioita kokee 38-vuotias lääkäritytär avomiehineen. Lisämaustetta  heidän arkeensa tulee tulee työstä, työkavereista ja miehen pojasta tämän äiteineen.

Ja tuo perheen noin 25-vuotias poika sitten. Hänelläkin on samantyyliset elämän ilot ja surut kuin muillakin ripauksella raha-, työ- ja asuntohuolia.

Minusta on hienoa, että ihmiset kuvataan rosoisina. Ei siloteltuina kiiltokuvina. Jokaisella on huippuhetkensä, mutta myös aallonpohjansa. Kaikilla on myös tunteet. Kun on heikko hetki, turvataan läheisiin. Ja mikä hienointa - myös miehet itkevät! 

Ihan mahtava sarja tämä Älska mig. Harkitsen sen katsomista toiseenkin kertaan.

Villa Ensi on kiilannut neloseksi

 Vuosi sitten nostin blogista esiin TOP 5-yritysesittelyni. Jutun voi lukaista  täältä

Edelleen fiilikseni ovat yhtä innokkaan onnelliset kuin olivat tuolloinkin. Harmittaa vaan kun korona tuli ja sotki nämäkin kuviot. Olin alkuvuodesta joihinkin potentiaalisiin yhteistyötahoihin yhteydessä, mutta eipä heillä ollut energiaa mihinkään ylimääräiseen. Kevät meni selviytyessä ja niin taitaa mennä tämä syksykin. Siksipä  haluan hehkuttaa nyt viime marraskuussa julkaistua juttua koska se on kiilannut hienosti TOP 5-listallani neljänneksi, jee!

Hyvä Villa Ensi! Jutun voi käydä lukemassa täältä

Edelleen Tupahoivan juttu on selkeässä johdossa. Cocodens ja Perttulan tila ovat seuraavilla palkintopalleilla.

Kiitän nöyrimmästi kaikkia jotka ovat yritysesittelyitäni ja muitakin juttujani lukeneet <3 Olen myös edelleen käytettävissä mikäli yritysesittely kiinnostaa. Yhteystiedot löytyvät palkista oikealta.

Elämä on ikuinen koulu

 Miten sitä voikaan oppia ja kirkastaa ajatuksiaan joka päivä. Välillä siihen tarvitsee avuksi rauhaa, hiljaisuutta, kiireettömyyttä, pysähtyneisyyttä, vain oleilua siis. Joskus se vaatii toisen ihmisen peilikseen. Miten onnistuukin joku laukaisemaan juuri ne sanat, mitkä johtavat eteenpäin tai saavat ymmärtämään oman jämähtäneisyyden? 

Esimerkiksi tällä viikolla eräs vanhusasiakkaamme muisteli taas menneitä. Nauraen hän kertoi siitä miten pippurinen hän on aikanaan ollut. Kun hän suutahti, läksi mieskin juoksemaan karkuun. Kertoi miten koominen näky se olikaan mahtanut olla; isokokoinen mies juoksi edellä ja pieni rouva perässä. Vaikka näin jälkeen päin meitä molempia nauratti, oli tarinalla opetuskin. Hän mietti, että kannattiko olla niin kiivas? Oliko oikein vaatia miestä tekemään niin kuin hän määräsi? Mitä järkeä siinä tulistumisessa oli? Vanhemmiten hän on kuulemma tasaantunut eikä kihise ja kuhise kuten silloin.

 Mietin tätä tarinaa jälkikäteen. Siinä taisi olla minullekin opetus. Jälleen kerran muistutus siitä että eivät asiat mene aina niin kuin minä haluan. Eivät etene yhtä nopeasti kuin minä toivon. Jospa uskaltaisin killua vaan siinä luottamuksen virrassa tietäen että kyllä ne palaset loksahtelevat paikoilleen kun niiden aika on. Niin on tapahtunut ennenkin - ja niin tapahtuu taas.

Toinenkin opetus minulle tupsahti. Olin omassa mielessäni päättänyt eräästä monia muitakin ihmisiä koskevasta asiasta. Joku ehdotti toista ja suutahdin kovasti. En sanonut siitä hänelle, mutta oma mieleni kuohui. Purkauduin siitä sitten tyttärelleni. Hän totesi rauhallisesti että tuossakin asiassa voisi olla kompromissi paras ratkaisu. Vielä keskustelumme aikana mietin että ei toden totta ole! Minä haluan toteuttaa asian niin kuin olen suunnitellut! Mutta miksi ihmeessä? Kannattaako hakata päätä seinään ja ottaa itselleen ylimääräistä stressiä? Ei totta vie. Kuinka helpottunut olo minulle tulikaan kun lähdin ajatuksissani kulkemaan kultaista keskitietä. Päätin että minun puolestani asia toteutetaan niin että muidenkin toiveet toteutuvat, koska niin on tässä tapauksessa paras.

Sopivasti itsekäs kannattaa olla. Ei kuitenkaan liian itsekäs härkäpää koska suurin kärsijä on silloin itse. Myöskään täysi epäitsekkyys ei ole kenellekään hyväksi - silloinkin kun häviäjä on se tärkein ihminen. Minä. Sinä.

Muistot vievät metsän mättäille

  Ajattelin jakaa täällä blogissa entistä useammin henkilökohtaisia vanhuskohtaamisiani. Vanhusten ainutlaatuiset elämäntarinat ansaitsevat tulla muidenkin ihmeteltäviksi. Nostan esille myös vanhusten kanssa kokemiani tähtihetkiä  Ne ovat pääosin faktaa, mutta maustan niitä hyppysellisellä fiktiota. Siksikin, että haluan vanhusten pysyvän anonyymeinä.

Oletkos sinä käynyt metsässä, hän kysyy usein. Kerron sitten sieniretkistäni. Hän vastaa olleensa ennen kova sienestäjä, mutta enää ei metsässä kulkeminen onnistu kun on lonkissa vikaa ja rollaattori kävelemisen apuna. Vielä kaksi vuotta sitten hänen retkensä suuntautuivat läheiselle torille. Hän osti sieltä pussitolkulla sieniä ja marjoja. Muistisairauden edetessä tämä on jäänyt. Mutta onneksi muistoissa sienimetsän lumoon voi palata vaikka joka päivä.

Toinen asiakkaamme ei poistu neljän seinän sisältä kuin joskus harvoin pihakeinuun istumaan. Hänen käyntinsä on verkkaista ja hän kokee olevansa kömpelö ja hidas. Hän kertoo miten ennen pyöräili kaikkiin lähitienoon metsiin ja keräili marjoja ämpäreittäin. Näen tämän sieluni silmin. Sähäkältä rouvalta tämä kävi varmasti käden käänteessä ja hän nautti metsäretkistään. Ne olivat hänen voimavaransa.

Kolmas asiakasrouva oli eilen saanut ystävältään puolukoita. Hän esitteli niitä liikuttuneena ja sanoi, että ei voisi olla kiitollisempi. Suunnitteli survovansa puolukat ja säilövänsä ne sokerin kera talvenkin varalle. Itse ei hänkään enää metsään pysty menemään. Mutta puolukoiden muodossa metsä tuli hänen luokseen. Muistoina, tuoksuna ja ystävän kauniina eleenä.

Kyllä meille suomalaisille metsä on tärkeä! Minullekin vuosi vuodelta aina vaan tärkeämpi. Olen samoillut siellä lapsesta saakka. Saanut voimaa luonnosta. Hengittänyt puhdasta ilmaa. Ihailut kauneutta; värejä, muotoja, erialisuutta. Tuntenut kädessäni naavan, jäkälän, puun rungon. Kuullut hiljaisuuden huminan.

Maalaisjärjen käyttö on sallittua

 Minne ovat kadonneet kultainen keskitie ja maalaisjärki? Vai onko niitä koskaan kaikilla ollutkaan?

Naurattaa kun näen ihmisen polkevan pyörällä tai lenkkeilevän. Maski naamalla. Luuleeko hän saavansa hengitysteihinsä koronavirushiukkasia ulkoillessaan? Vai suojaako hän ystävällisesti omilta ysköksiltään muita ulkoilijoita? Eikö olisi fiksumpaa ja terveellisempää hengitellä happea kuin hiilidioksidia?

Puistattavat ne, jotka yskivät suu ammollaan vaivautumatta peittämään suutaan millään. On inhottanut tämmöinen junttius aina ja inhottaa nyt. Samaan kastiin kuuluvat räkijät. Limppi sylkäistään keskelle katua ja jatketaan menoa. Niin ja haalariasuiset puistoissa juhlijat. Kädet toistensa hartioilla he laulavat ja huutavat. Sylki roiskuu ja ihan varmasti pisara jos toinenkin eksyy myös kaverin suuhun tai nenään.

Itse joudun käyttämään maskia työssäni, kuten olen jo aikaisemminkin maininnut. Käytän sitä koska on pakko. Ymmärrän suojaavani vanhusasiakkaita ainakin pikkuisen. Suoja ei toki ole lähestulkoonkaan sataprosenttinen ja siksi pidän turvavälin yhtä lailla kuin pitäisin sen ilman maskia. Kärsin itse hapenpuutteesta ja kutinasta kaulalla. Tiedän että maski ei ole minulle hyväksi.

Voi kun kaikki ihmiset olisivat fiksuja.

Tutkisivat eri lähteistä peräisin olevaa tietoa koronasta. Eivät luottaisi sokeasti valtamediaan tai edes THL:ään. Ymmärtäisivät mitä maski suojaa ja mitä ei. Eivät lähtisi mukaan joukkohysteriaan. Pitäisivät turvavälit nyt ja aina. Huolehtisivat käsihygieniasta nyt ja aina. Kasvattaisivat vastustuskykyään nyt ja aina. Sillä yhtä lailla kannattaa suojautua influenssalta, normiflunssalta ja muilta kulkutaudeilta. 

Mutta nyt minä lähden syksyiseen metsään huokaisemaan, rauhoittumaan, rentoutumaan ja hengittelemään hapekasta ilmaa. Ehkäpä kotiin tuomisina on taas sieniä ja puolukoita, ihanaa!

Ajatuksia hykerryttävästä olosta

Selailin puhelimeni valokuvia. Jäin pohtimaan miksi minulle tulee hyvä olo ja sydämessä läikähtää lämpimästi kun katson viime kevään kuvia. Niinpä, korona-ajan kuvia.

Minun työhönihän korona ei juuri vaikuttanut.  

Vapaa-aikaan se vaikutti. Käperryin enemmän kotiin. Ja koti-ihmisenä se tuntui hyvältä. Sen sijaan että olisin sännännyt salille ryhmäliikuntatunneille, jumppasin ja joogasin kotona Fressi tv:n tahdissa. Tein entistäkin enemmän ruokamatkoja. Ostelin (ja sain) kukkia viikottain. Kävelylenkit pitenivät pitenemistään. Aina niin rakkaasta metsästä tuli suorastaan temppeli.

Myös ihmissuhteet muuttuivat. Näin läheisiäni vähemmän tai en ollenkaan. Mutta soittelin, varsinkin whatsappailin paljon. Myös videopuhelut kokosivat yhteen. Opiskelin lyhyemmillä ja pidemmillä nettikursseilla ja tutustuin uusiin samanhenkisiin ihmisiin. Tuli yhteen hiileen puhaltamisen tunne.

Mutta ehkä se kaikkein paras ja lämpimin olo tuli kuitenkin siitä että sain antaa.(ja samalla saada). Pyyteettömästi. Kävin kaupassa ikänsä puolesta riskiryhmään kuuluvien vanhempieni puolesta. Laitoin joka kerta kassiin jotakin extrahyvää koska halusin ilahduttaa heitä. Annoin tyttärelle kukkakimpun ja pojalle lupauksen uuden kuntosalin jäsenmaksun maksamisesta kunhan salille taas pääsisi. Hellin miestä maukkaalla ruoalla ja rapsutin koiria sydämen kyllyydestä. Lähetin sukuni riskiryhmäläisille kevätiloa itsetehdyn postikortin muodossa (milloin olin viimeksi lähettänyt kortin ja milloin taas lähetän?)Tuin pienyrittäjiä ja sain itse vastineeksi silmäniloa ja herkkuhetkiä. 

Ymmärsin että minä en tarvitse kuuta taivaalta (tai ulkomaan matkaa) kun minulla on nämä läheiset; perhe ja ystävät. Kun minun ympärilläni on tämä upea Suomenmaa. Luonto! En tiedä kauniimpaa paikkaa kuin Suomi kesäaikaan. Kun saan liikkua, lukea ja kirjoittaa. Käpertyä sohvannurkkaan koukuttavan sarjan tai rentouttavan elokuvan pariin. Kun saan kokkailla ja nauttia siitä mitä loin.

Frank Martela taisi osua asian ytimeen sanoessaan: "Elämän merkitys on tehdä itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille".  Ja tätähän olen hehkuttanut koko postauksen verran jo keväällä.

                                                 

        

Kahdeksankymppisen miehen muutos on uskomaton

 Ajattelin jakaa täällä blogissa entistä useammin henkilökohtaisia vanhuskohtaamisiani. Vanhusten ainutlaatuiset elämäntarinat ansaitsevat tulla muidenkin ihmeteltäviksi. Nostan esille myös vanhusten kanssa kokemiani tähtihetkiä  Ne ovat pääosin faktaa, mutta maustan niitä hyppysellisellä fiktiota. Siksikin, että haluan vanhusten pysyvän anonyymeinä.

Tämä miesasiakas on kahdeksankymppinen. Kun hän tuli asiakkaaksemme reilu vuosi sitten, oli hän raihnaisessa kunnossa. Ei juuri kotoaan liikahtanut. Hygienian taso oli sitä sun tätä. Koti oli siivoton. Ruokavaliokin niin yksipuolinen että ihan hirvitti. Hän keitteli keittoa missä oli vettä, perunaa ja eineslihapullia. Radiota hän kuunteli silloin tällöin ja puheluita soitteli. Ne olivat lähes ainoat linkit ulkomaailmaan. Hän oli hoitajiakin kohtaan hyvin varauksellinen.

Pikkuhiljaa hän oppi luottamaan. Häntä autettiin ravitsemuksessa ja hygieniassa. Annettiin suihku- ja pyykinpesuapua. Kannustettiin liikkumaan edes pikkuisen. Alettiin tehdä yhdessä hänen kanssaan kauppalistaa jolloin ruokavalio muuttui monipuolisemmaksi.

Nyt hän on kuin eri mies. Eipä tarvitse apua paljon muuhun kuin lääkehoitoon ja tsemppaamiseen. Hän ylittää itsensä joka päivä. Hän keittelee aamupuuronsa, kahvinsa, teensä, keittonsa ja kiisselinsä. Syö hedelmiä ja muutenkin ravitsevampaa  ruokaa. Hän käy itsenäisesti suihkussa, rasvaa itsensä ja vaihtaa puhtaat vaatteet päälleen. Ja kun hoitaja laittaa pyykkikoneen pyörimään, levittää hän itse pyykit kuivumaan. Hän katselee kiinnostuneena tv-ohjelmia, laulelee ja soittelee viuluaan. Hän käy vähintään pari kertaa päivässä kävelylenkillä. Ja ne lenkit pidentyvät päivä päivältä. Ennen hän tukeutui kahteen kävelysauvaan. Nyt on vain yksi tukena ja turvana.

Hänen ryhtinsä on suoristunut ja ilmeensä ilostunut. Hän hehkuu elinvoimaa. Ja miten tyylikäs hän onkaan! Yksi hoitajamme näki hänen talonsa alakerrassa että joku oli lahjoittamassa pois käyttämättömän ulkoiluliivinsä. Se sattui olemaan juuri sopivaa kokoa asiakkaallemme. Kun alle löytyi kaapin kätköistä palmikkoneulepusero, jalkaan Adidaksen verkkahousut ja lenkkikengät, niin mies on kuin suoraan muotilehdestä. 

Ihminen on fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja henkinen kokonaisuus. Tämän asiakkaamme kohdalla kaikki palaset ovat loksahdelleet pikku hiljaa parempaan suuntaan. Muutos on uskomaton. Sairaudet toki välillä vaivaavat ja joku päivä on huonompi kuin toinen, mutta pääosin hänen elämänsä rullaa nyt leppoisasti eteenpäin.

Kuka haluaa viisikymppisen työntekijän?

Olen huomannut että työelämän halutuimmat timantit ovat noin 35-vuotiaita. Nuoremmatkin ovat rautaa, mutta kun 40- saati 50-vuotta on ylittynyt, glamour häviää. Olen miettinyt mistä se johtuu, mutta en ole keksinyt pätevää syytä. Eivätkö kokemus ja itsetuntemus kelpaa? 

Taidamme luoda itsekin tätä illuusiota näpäkästä kolmekymppisestä jolla on pari korkeakoulututkintoa, viiden kielen täydellinen hallinta ja vuosien kokemus alalta kuin alalta . Vai mitä sanotte tästä kun eräs yritys hehkuttaa vasta valittua työntekijäänsä sanoin "pitkän linjan HR-osaaja" ja "terveys- ja vanhusalan erityisasiantuntija". Ei voi olla jos ikää on 28 vuotta. Tai no joo, opiskelujen myötä teoriassa voi olla. Mutta silloin puuttuu käytännön tason tietotaito. Ja ne ovat kyllä kaksi eri asiaa.

Sen verran asia vaivaa, että aloin googlailla viisikymppistä työnhakijana. Jonkun verran artikkeleita löytyikin.

Duunitorilla annetaan viisi kullanarvoista vinkkiä työnhakijoille. 

Ensimmäisenä kehotetaan hakeutumaan alalle missä ikää ei nähdä heikkoutena. Kovin nuorekkaita työpaikkailmoituksia ja ylipäätään työpaikkoja vinkataan välttämään. Apua, nyt tuli ikäloppu olo!

Neuvotaan käymään läpi cv - ja poistamaan sieltä kaikki yli 15-vuotta vanhat asiat sekä ottamaan Linkediniin itsevarma ja hymyilevä kuva. Sekä tuomaan hakemuksessa esille pitkän kokemuksen mukanaan tuomia ongelmanratkaisutaitoja sekä mukautumiskykyä. Jep, nämä ovat konkreettisia neuvoja ja varmaankin oikein käypäisiä.

Iästä ja sen mukanaan tuomasta kokemuksesta pitää tehdä voimavara. Niin ja itseään täytyy osata markkinoida. Jep, mutta näissä kohdissa ei riitä se että itse hehkuttaa jos 28-vuotias kokenut rekrykonkari siunailee että äidin ikäinen työnhakija se siellä kolkuttelee. 

Viidentenä muistutetaan että kannattaa vetää huomio omiin saavutuksiin. Varsinkin niihin mitä on viimeisen 10 vuoden aikana tullut tehtyä.

Osittain ihan hyviä neuvoja, mutta huomaan nämä nuorehkon ihmisen tekemiksi. Ehkä jo keski-iästä alkaa hiipuminen kohti vanhuutta. Vaikka ikä onkin vain numeroita eikä se tavallaan muuta tai rajoita tekemistä niin.... Taitaapa olla tämä vanhuuden arvostamattomuus syy tähän työelämän ikärasismiinkin.

Niin se taas syntyi - täydellinen aarrekarttani

Mitenkäs se aarrekarttasuunnitelma etenikään?

Hyvinhän se!

Aurinkoisena vapaapäivänäni tein pitkän lenkin ja kokkasin herkkuruokaa sienistä. Sitten rauhoituin ja laitoin lempimusiikin hiljalleen soimaan. Nostin lehtipinon eteeni, nappasin sakset käteeni ja ryhdyin selaamaan lehtiä. Leikkasin jokaisen kuvan tai tekstin, mikä puhutteli juuri sillä hetkellä. Etenin aika rivakasti enkä miettinyt kuvien tai tekstien tarkoituksia siinä vaiheessa yhtään. Seuraavaksi siistin kuvat ja tekstit. Tutkailin niitä. Asettelin ne kartongin päälle. Ihailin. Ihastuin. Fiilistelin.

Siellä oli kaikki se mistä haaveilen. Kuin myös se mitä on jo nyt ja mistä saan energiaa.

Maaseudun rauha. Hiljaisuus. Kiireettömyys.

Hirsiseinät. Rustiikkinen punatiili.

Läheiset ihmiset. Koirat. Muut eläimet.

Ruoka. Terveys. Hyvinvointi. Tsemppi.

Työminä. Tarinat. Luovuus. Nautinto ja unelmointi.

Kun katson aarrekarttaani, tulee niin seesteinen olo. Malttamattomana haluaisin jo elää siellä. Mutta ymmärrän että olen nyt ottanut askeleen jos toisenkin ja etenen vähitellen. Niin se on mennyt aina ja niin se menee nytkin.

Kannatti saada lehdet ja oivallus. Oli taas niin ihanaa luoda aarrekartta. Suosittelen muillekin!

Mummolan kesämuistot tulvahtivat mieleen

Oli lauantai-ilta. Kaikki istuivat saunanpuhtaina tuvassa. Mummo, pappa, vanhempani, veljeni ja minä. Ikkunoista pilkottivat omenapuut, viinimarjapensaat ja viljapellot. Joimme laseistamme mummon marjamehua ja tuijotimme televisiota. Lauantaitanssit! Joka viikkoinen ilo isovanhemmilleni ja nyt kun me olimme paikalla, meille kaikille. Silloin televisio-ohjelmiin keskityttiin. Juontajia palvottiin. Elettiin joka solulla juuri sitä hetkeä. Oi sitä 70-luvun lauantai-illan huumaa.

Pappa lähti kävellen pieneen kyläkauppaan. Nappasi kauppakassin eteisen naulasta mukaansa. Mummo oli varmaankin tehnyt ostoslistan. Verkkaiseen kun käveli, viipyi reissullaan aika kauan. Mutta joka kerta toi tuomisia lapsenlapsilleen. Lasinen pieni limsapullo suhautettiin auki ja jaettiin veljen kanssa millilleen tasan. Se oli ehkä omenaporetta tai punaista jaffaa. Jäätelö syötiin heti. Se oli jo vähän sulanut ja maistui mummolan kesältä. 

Mummon leivinuunissa tehty makaronilaatikko, ruisleipä ja pullat! Sihisevä kotikalja ja makea marjamehu! Niiden maun tunnen vieläkin suussani ja tuoksun nenässäni. Näen silmieni edessä kuinka hikikarpalo pyörii mummon otsalla kun mehumaija porisee puuliedellä. Tai kun hän työntää leipälapiolla limpun uuniin.

Oi, noista ajoista on vierähtänyt vuosia. Olen onnekas, kun mummola on vielä olemassa. Se on nykyään sukumme kesäpaikkana. Käyn siellä useita kertoja vuodessa. Viimeksi eilen. Tuvan seinällä mummo ja pappa katsovat meitä totisin ilmein potretissa. Minä tiedän että he iloitsisivat siitä että käymme. Siitäkin, että jälleen uusi sukupolvi on syntynyt.

Kierrän joka kerta mummolan pihapiirissä ja kauempanakin niissä paikoissa, missä lapsina leikimme. Aistin ne tunnelmat mitä silloin tunsin. Nappaan pensaasta viinimarjan tai vadelman. Omenapuusta omenan. Perenapenkistä kukkakimpun. Pala mummolaa. Pala historiaa. Pala minua. Tuntuu arvokkaalta.

PS. Olen huomannut, että kirjoituksiani luetaan säännöllisesti. Kiitos teille kaikille <3 Olisi kiva vaikkapa kommenteissa tai sähköpostitse (osoite löytyy etusivulta) kuulla keitä olette (vanhustyön ammattilaisiako?) Minkälaisia juttuja haluatte? Onko vanhusaiheinen blogi kiinnostava?

Aikakauslehdet johdattivat oivallukseen

Minulle ei postipate tuo ainuttakaan aikakauslehteä. En myöskään ostele irtonumeroita. Ei vaan kiinnosta vaikka aikaisemmin ne ovat olleet minulle hirmuisen tärkeitä. Olen tilannut ja ostanut niitä vuosien varrella runsain mitoin.

Mutta jostakin kumman syystä aikakauslehdet ovat tulleet tänä kesänä luokseni. Minulle on annettu niitä kiertoon. No, olen selaillut ne. Pääsääntöisesti niissä on ollut muutama hyvä ja kiinnostava juttu mitkä olen lukenut. Niistä olen saanut ajateltavaa ja vinkkejä, jopa oivalluksia. Pääosin ne ovat kuitenkin aika hömppää. Mainoksia on paljon. On myös lyhyenläntiä jutunpätkiä, mitkä saattavat olla kirjoitettu asian vierestä tai vain hyvin kevyesti asiaa sivuten. Ne suututtavat. Niin kuin tämän kaltaiset lausahduksetkin: "Teen joka arkiaamu kahden tunnin astangajoogaharjoituksen, meditaation ja pranayamaa eli hengitysharjoituksia ennen töiden aloittamista." Halleluja, onnea sinulle! Minä en tuohon pystyisi vaikka ei olisi töitäkään. Tai ehkä sittenkin jos siitä tulisi rutiini. Mutta haluaisinko edes vaikka joogan nimeen vannonkin. 

Ehkä lehtien tarkoitus onkin myös provosoida. Ja jakaa ihmisille höyhenen kevyesti uutta ajateltavaa. Aikakauslehdet eivät siis ole minun juttuni enää paitsi niiden joidenkin asiantuntevien ja syvältä viiltävien juttujen osalta. Esimerkiki Hanna Jensenin kirjoitus muistisairaudesta ja validaatiosta mitä hehkutin jo  helmikuussa, Linnea Mannerin juttu uupumuksesta tai Riikka Lehtovaaran kirjoitus vaihdevuosista - ihan huippuja!

Mutta arvatkaapa mitä tänä aamuna oivalsin? Miksi nämä lehdet ovat tulleet luokseni? 

Siksi että nyt minulla on taas materiaalia. Aarrekarttaan! Sen aion tässä lähipäivinä väsätä. Ihanaa!

Sain kokea 11 tärkeää ja ihanaa kohtaamista

Palasin neljän viikon lomalta. Ensimmäiseksi tein iltavuoron. Ajattelin, että en tee asiakkaiden luona numeroa lomaltapaluustani. Testaan, kuinka moni huomaa että ei ole nähnyt minua aikoihin. Kävin 11 asiakkaan luona iltavuoroni aikana. Arvaatko, kuinka moni huomioi sen ettei olla nähty pitkään aikaan?

Tässä leikkimielisen ja epävirallisen testini tulokset:

1. Asiakas jutteli siihen malliin, että ei olla nähty vähään aikaan. Mistään pitkästä neljän viikon ajasta ei kuitenkaan puhuttu. Iltakäynti eteni samaan malliin kuin aina ennenkin.

2. Muistisairas asiakas kyseli että milloinkas sinä meinaat lomasi pitää? Niin hän on kysellyt toukokuusta lähtien. Melkein joka käynnillä. Nyt vastasin että juuri olen lomalta palannut ja sitten juttelimmekin mitä kaikkea olin puuhannut.

3. Täysin samalla tavalla kuin ensimmäinen asiakas toimi tämäkin rouva.

4. Tämä asiakas elää vain tätä hetkeä ja menneisyyden muistoja. Hän ei pysty hahmottamaan milloin kukakin hoitaja on käynyt. Hän ei muista nimiämme tai mitään muutakaan mitä olemme hänelle itsestämme kertoneet vaikka joka käynnillä hän kiinnostuneena kyseleekin kuulumisiamme.

5. Yli yhdeksänkymppinen asiakas kysyi heti käynnin aluksi että oletkos sinä nyt palannut lomalta. Oli kiinnostunut myös siitä mitä olen lomallani tehnyt. Kerroin sitten reissustamme ja siitäkin että olimme käyneet hänen entisellä kotipaikkakunnallaan ja kuinka hän oli ollut siellä voimakkaasti mielessäni. Voi kun meille kummallekin tuli tästä juttutuokiosta lämmin olo.

6. Hän toimi myös 1. ja 3. asiakkaiden tapaan.

7. Missäs sinä olet ollut? Et ole käynyt pitkään aikaan! Ajattelin että olet siirtynyt pomoksi etkä tee enää asiakaskäyntejä. Näin mukava tervehdys täällä. Hän onkin skarppi ja hienosti orientoitunut aikaan ja paikkaan.

8. Iltakäynti tuttuun tapaan tässä osoitteessa. Asiakas oli tosin tavallistakin iloisempi, juttelevampi ja ihanampi. Tai sitten minusta vain tuntui siltä.

9. ja 10. Samanlainen kohtaaminen kuin yllä.

11. Hän on mennyt toimintakyvyltään alaspäin. Sen huomasi nyt kun edellisestä kohtaamisesta oli vierähtänyt aikaa. Iltakäynti runsaamman ohjauksen kera kuin aikaisemmin. Ei mitään huomiota siitä että tapaamisestamme olisi vierähtänyt pidempi tovi.

Summa summarum. Kaksi reagoi lomaltapaluuseeni. Kolme ei-muistisairasta joko sivuuttivat asian tai eivät muistaneet sitä. Kuusi muistisairasta toimivat kuin mitään lomaa ei olisi ollutkaan. 

Ihana oli kohdata pitkästä aikaa nämä tärkeät ihmiset <3 Työvuorokin sujui kevyemmin ja ketterämmin kuin pitkään aikaan <3

Tätä kuvaa olen käyttänyt usein aikaisemminkin. Haluan käyttää taas, koska siitä tihkuu se tunne mitä näillä asiakaskäynneilläni tunsin. Kuvan on ottanut Jenni Kuparinen.

Loma on ihmisen parasta aikaa

Ainakin silloin kun on ihan uupunut. Kun ensimmäiset päivät menevät ylikierroksilla ja nukkuessa. Pitkät yöunet ja päiväunet päälle. Kehokin vihjailee oireillen. Pikkuhiljaa taas jaksaa. Lenkkejä. Pidempiä lenkkejä. Kokkailuja. Läheisiä ihmisiä.

Se tunne kun vaihtaa ympäristöä. Unohtaa omat rutiininsa. Tutut maisemat, äänet ja tuoksut. Kun näkee kaiken kauniina. Lumoutuu. Uudistuu.

Porvoon mukulakivikadut, kauniit puutalot ja vanhanajan perenat. Haltialan heilimöivät viljapellot. Alati pitenevät kävelylenkit. Taianomainen maisemareitti Vääksystä Korpilahdelle.

Leppoisat porot Hyrynsalmelta pohjoiseen. Kelohirsimökin turvaisa suoja Rukalla. Hiljaisuus mikä soi korvissa. Tunturimaiseman tenho. Pienen karhunkierroksen kauhun ja onnistumisen hetket. Koskien pauhu. Tunturipurojen solina.

Itä-Suomen ihanuudet. Hillasuot. Siintävät vaarat. Loiskivat vedet. Pohjois-Karjalan leveän murteen vaihtuminen Etelä-Karjalan lyhennettyihin sanoihin. Karjalanpiirakoiden, lörtsyjen ja vetyjen viettelevät maut.

Pala sydäntä jäi sinne jonnekin. Pieni kaipaus. Kaukokaipuu. Ne herättävät uudet suunnitelmat. Ajatukset. Unelmat.

Höyhenet. Niitä olen nähnyt taas paljon. Vihdoin taidan ymmärtää mihin ne kannustavat tällä kertaa. Nyt kun olen levänneempi. Rennompi. Vastaanottavaisempi. Sitä kohti lähden kulkemaan. Nautin vielä kesästä ja kun sysky saa, uskallan avata uuden oven.

Toivoin ihmiskunnalle kiitollisuutta, nöyryyttä ja maalaisjärkeä

Toiveeni ei ole toteutunut. Ei sinne päinkään.

Kun maaliskuussa koronavirus levittäytyi Suomeen ja maamme päättäjät tekivät isoja rajoittamispäätöksiä, kansa totteli kuuliaisesti. Kadut hiljenivät, joukkoliikenne tyrehtyi, ravintolat sulkivat ovensa ja tapahtumat peruttiin. Ihmiset kyyhöttivät pesissään. Jopa niin uskollisesti että oma maalaisjärkeni sanoi sen menevän älyttömyyksiin. Sitä pohdinkin täällä kolme kuukautta sitten, huhtikuussa.

Virus saatiin hyvin aisoihin. Rajoituksia höllennettiin ja nyt ne ovat lähestulkoon poistuneet. Mitä tekevät ihmiset? Ovat kuin vasikat kevätlaitumella. Kokoontuvat pienen viltin päällä puistossa, jonottavat vieri vieressä juomia terassilla, laulavat ja nauravat niin että sylki roiskuu. Niin - ja matkustavat ulkomaille ja sieltä palatessaan unohtavat sujuvasti omaehtoisen karanteenin.

Ei koronavirus ole minnekään kadonnut. Ei maailmasta. Eikä Suomesta.

Sinä voit sairastua siihen yhtä hyvin nyt kuin maaliskuussa. Sinä voit tartuttaa oireettomanakin läheisen riskiryhmäläisen.

Sanomalehti Keskisuomalaisessa oli haastateltu lääkäri Jyrki Suikkasta nyt kun Jyväskylässäkin on taas todettu useampi koronavirustartunta. Hän  pitää ehdottoman tärkeänä sitä, että jokainen ottaa vastuun itsestään, kun liikkuvuutta ei enää valtakunnan tasolla rajoiteta. "Yksilönvastuu ontuu eivätkä ihmiset tunnu enää välittävän. Nyt ehdottoman tärkeää olisi jaksaa muistaa pestä käsiä ja pitää etäisyyttä toisiin ihmisiin", Suikkanen muistuttaa.

Näin on!

Jos sitä maalaisjärkeä olisi suotu, olisivat nämä Suikkasen toiveet itsestäänselvyyksiä. Nöyrä kannattaa olla suuren tuntemattoman edessä vieläkin ja kiitollinen siitä että ensimmäinen aalto meni ja toivoa että toinen ei tulisikaan. Mutta sepä taitaakin olla turha toivo tässä itsekkäiden ihmisten maailmassa.

He toivottivat minulle ihanaa lomaa

Ajattelin jakaa täällä blogissa entistä useammin henkilökohtaisia vanhuskohtaamisiani. Vanhusten ainutlaatuiset elämäntarinat ansaitsevat tulla muidenkin ihmeteltäviksi. Nostan esille myös vanhusten kanssa kokemiani tähtihetkiä  Ne ovat pääosin faktaa, mutta maustan niitä hyppysellisellä fiktiota. Siksikin, että haluan vanhusten pysyvän anonyymeinä.

Tein viimeistä työvuoroani ennen kuin kuukauden mittainen lomani alkoi. Oli jotenkin leppoisampi ja rauhallisempi olo kuin tavallisesti. Saattoi se johtua sunnuntai-illan pysähtyneisyydestäkin.

Meidän herttainen ja hoitajat joka tilanteessa huomioonottava asiakkaamme kysyi, että onhan sinulla huomenna vapaapäivä. Sanoin että on tai oikeastaan lomapäivä ja sitä jatkuukin sitten neljä viikkoa. Hän oli niin aidosti onnellinen puolestani. Hymyili ja sanoi että voi kun ihanaa! Muistutti vielä, että en saa ajatella töitä, asiakkaita tai mitään siihen liittyvää lomallani. Oi kun tuli hyvä mieli. Aion toteuttaa hänen toiveensa.

Toinen asiakasrouva kyselee joka käynnillä että milloinkas se loma alkaa. Niin tuolloinkin. Nyt sain vastata että huomenna. Hänkin oli iloinen puolestani. Päivitteli miten pitkä aika neljä viikkoa onkaan. Sittenhän on jo iltaisin pimeääkin kun tulet takaisin, hän tuumasi. Lähtiessäni hän toivotteli kaikkea hyvää. Hymy huulilla poistuin hänenkin kotoaan.

Nämä molemmat rouvat ovat yli 90-vuotiaita ja melkoisen skarppeja. He muistelevat mielellään mennyttä elämäänsä nyt kun päivät kuluvat pääosin neljän seinän sisällä. Luulenpa että he ovat tyytyväisiä siihen mitä on ollut mutta myös siihen mitä on nyt. Totta kai välillä on kovakin ikävä rakkaita jotka eivät enää ole täällä. Onneksi kuitenkin muistot elävät mielissä, valokuvissa ja kirjoituksissa.

Unelmat ja pelot kulkevat käsi kädessä

Mietin unelmia ja pelkoja. Miten käsi kädessä ne kulkevatkaan!

Olen haaveillut jo kauan isoista asioista. Niin suuren suuresti, että niitä on ollut vaikea saavuttaa. Ne ovat tuolla jossain kaukana eikä minun tarvitse muuta kuin olla ja odottaa. Ja tuskastua. Sitten oivalsin taas kerran sen että pienin askelin ja askel kerrallaanhan ne voi saavuttaa. Ehkä pienemmin ja vähitellen, mutta kuitenkin.

Apua! Siis nytkö minun täytyisi ottaa se ensimmäinen askel? Tehtävä päätös uudesta suunnasta mitä kohti lähden astelemaan.

Yht´äkkiä tuo ihana pilvenhattarainen haavemaailma, minun uneni ja unelmani, muuttui. Pelko astui esiin. Se alkoi maalata uhkakuvia. Se muistutti kaikista huonoista puolista. Nosti esille kaiken ikävän. Nalkutti vielä että ei kannata astua tutusta ja turvallisesta askeltakaan. Ei se kummoiseen johda kuitenkaan.

Niin on ollut ennenkin. Muistui mieleen ne aikaisemmat isot muutokset elämässäni. Kun päätöksen oli tehnyt, oli hetken niin huumaava olo. Sitten hyppäsi kuvaan pelko. Kuin piru sarvet otsassaan. Kun on asiastaan varma, menee läpi vaikka harmaan kiven. Niin minäkin olen tehnyt. Ja jälkikäteen ajateltuna juuri niin on pitänytkin tehdä.

Muistan kuinka hain metsästä voimaa kun piti tehdä päätös siirtyäkö markkinointitöistä myyntitehtäviin missä pitää matkustaakin. Tiesin että haluan mutta kun on pienet lapset, reissaaminen on rankkaa, työpäivät venyvät ja entä jos en onnistukaan. Kannatti siirtyä vaikka juuri noista syistä neljän vuoden jälkeen teinkin taas suuren päätöksen. Lähdin arvostetulta ja hyväpalkkaiselta it-alalta opiskelemaan lähihoitajaksi. Omasta tahdostani, hullua! Toki silloin kannustimena oli se että perustan oman yrityksen sote-alalle, mitä en sitten tehnytkään. Sekin ratkaisu tuntuu jälkikäteen oikealta vaikka välillä jossitteluttaakin. Ja vielä yksi! Se kun lähdin 10-vuotiaani kanssa kevääksi Espanjaan. Silloin se pelko muistutteli olemassa olostaan paitsi oman pääni myös läheisten suun kautta. Silloin vasta vaadittiinkin tahdonvoimaa ja varmuutta uskoa unelmaan ja toteuttaa se. Mutta se se vasta olikin täyttymys. Niin minulle kuin lapselleni.

Nyt olen taas kerran siinä pisteessä että tiedän mitä haluan. Ja kuten jo totesin, pienin askelin voin lähteä kulkemaan siihen suuntaan vaikka heti. Ehkä on hyväkin että se pelon pirulainen hyppäsi mukaan kuvioon. Ehkä se on merkki siitä että olen tosissani, että olen jo ne ensimmäiset askeleeni ottanut. Ehkä sitäkin tarvitaan vaikka se ei niin kiva kaveri olekaan. 

Kun mietin vanhusasiakkaitamme, aistin heidän toteutumattomat unelmansa. Ne ovat niitä, mistä he kerta toisensa perään puhuvat. Jauhavat samoja asioita päivästä toiseen. Työ on vienyt kaiken ajan, puoliso on ollut hulttio, lapsettomuus on jättänyt syvän viillon, miniänä maalaistalossa on pitänyt haudata oma tahto. Kun taas ne jotka ovat toteuttaneet unelmiaan ovat kiitollisia. Muistelevat mennyttä kiitollisin mielin ja ovat onnellisia nykyisyydestä. Saavutuksineen, menetyksineen, kaikkineen.

Boheemin pihan kukkakaunottaret ilahduttavat

Ajattelin jakaa täällä blogissa entistä useammin henkilökohtaisia vanhuskohtaamisiani. Vanhusten ainutlaatuiset elämäntarinat ansaitsevat tulla muidenkin ihmeteltäviksi. Nostan esille myös vanhusten kanssa kokemiani tähtihetkiä  Ne ovat pääosin faktaa, mutta maustan niitä hyppysellisellä fiktiota. Siksikin, että haluan vanhusten pysyvän anonyymeinä.

Kotihoito käy tämän rouvan luona vain kerran viikossa. Silloin seurataan yleistä terveydentilaa, jaetaan dosetti ja jutellaan. Hänen tarinansa kiitävät vuosikymmenten taakse. Hän muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Vanhempiaan, sisaruksiaan, miestään ja lapsiaan. Ne mehevimmät jutut hän kertoo kerta toisensa jälkeen sanasta sanaan samalla tavalla. Tarinoidessa aika ravaa hurjaa vauhtia. Jokaisella käynnillä mietin, että olisinpa voinut viivähtää kauemminkin.

Kerran olen saanut houkuteltua hänet pienelle kävelylenkille. Vaikka siitä on aikaa kohta jo kaksi vuotta, hän muistaa sen vieläkin. Hän on soittanut minulle pianoa. Silloin tunsin istuvani yksityiskonsertissa. Hänen sormenpäänsä tanssahtelivat kevyesti koskettimilla. Ikivanhat nuottikirjat tuoksuivat ajan patinaa. Kappaleet olivat ikivihreitä ihanuuksia. 

Tänään huokailimme hänen takapihansa kukkaloiston äärellä. Piha on boheemilla tavalla ränsistynyt. Juuri sellainen luonnonkaunis ja rento mistä itsenkin niin kovasti tykkään. Kysyin, voinko poimia hänelle kukkakimpun sisälle vietäväksi. Tottakai, poimisitko! hän ilahtui. Voi miten kauniilta näyttivätkään hänen olohuoneensa pöydällä monenväriset kukkaset. Kun ihan kaikki eivät mahtuneet maljakkoon, hän pyysi minua viemään ne kotiini. Olisin voinut hakea kimppuuni lisääkin kukkia, mutta en halunnut. Tämä yksinkertaisuus on juuri minun makuuni. Niin suloinen keskikesän kimppu.

Tämän kuvan takia kannatti tehdä turha reissu

Haluan kertoa tarinani kunnallisesta hammashoidosta. Olen käynyt paljon yksityiselläkin, mutta periaatteessa haluan hyödyntää myös näitä kunnallisia palveluita. Olen niistä aikaisemminkin kirjoittanut

Noin puolitoista vuotta sitten jouduin päivystykselliseen hampaanpoistoon. Lääkäri totesi, että näyttää olevan jotakin reiän alkua hampaissa, mutta nyt ei ehditä tarkastaa. Pyysi varailemaan tarkastusaikaa.

Kun sitten vuosi takaperin olin päivystyksessä sillä kertaa lohjenneen paikan takia, sanoi hammaslääkäri samaa. Alkavaa reikää näkyy ja tarkastusaikaa olisi syytä varata.

Varasin. Sain ajan vajaan vuoden päähän kesälle!

Soittivat sitten talvella ja siirsivät keväälle. Jyväskylän kaupunki oli alkanut purkaa jonoja. Saanut varmaan huomautuksen pitkistä jonoista ja nyt oli alettu tositoimiin.

Koronatilanteen vuoksi jouduin siirtämään tuon maaliskuisen aikani vielä kerran. Nyt se oli 27.6.2020 klo 11.20. Lauantaipäivänä. Järjestelin työvuoroni ja muut menoni tuon mukaan. Kävelin kauniina kesäaamuna parin kilometrin matkan hammashoitolaan. Tuli kuuma, mutta sisällä toimi ilmastointi. Oi ihanuus, voisin levähtää suloisessa viileydessä hetken kunnes palaisin taas kävellen kotiin. Vaan ei! Hammaslääkäri kutsui minut heti sisään ja sanoi että tarkastusta ei voidakaan nyt tehdä. Ajanvarausjärjestelmä on pettänyt eikä hänellä ole hoitajaa paikalla ollenkaan. Hän oli ystävällinen ja saimme sovittua uuden ajan seuraavan viikon sunnuntaille klo 15.20. 

Suutahdin ensin. Turha reissu! Sitten nauratti ja nyt ihmetyttää. Miten voi pettää ajanvarausjärjestelmä juuri tässä kohtaa kun jonoja paniikissa puretaan? Miksi ajan varanneille asiakkaille ei soitettu heti aamutuimaan? Eikö ole varahenkilöjärjestelmää  sairaustapausten varalta? Turhaan paikalla olleelle hammaslääkärille piti kuitenkin maksaa palkka! Näin eivät jonot purkaannu!

Eikä tässä vielä kaikki.

Torstaina 2.7.oli posti tuonut minulle kirjeen, missä oli KUTSU hammaslääkärin vastaanotolle. Aika oli muuttunut klo 15.20 > 15.00 ja sitä minulle siinä kirjeessä ilmoitettiin. Mitä tuli tuokin  maksamaan? Joku on sen kirjoittanut, tulostanut, laittanut kuoreen ja kai kaupunginkin pitää postimaksut maksaa. Eikö toimi puhelin, tekstiviesti tai sähköposti tämmöisen asian ilmoittamiseen?

Suoraan sanottuna en ihmettele yhtään kaupunkien kurjaa taloustilannetta tai sote-alan ahdinkoa jos tällä tavalla on toimittu ja edelleenkin toimitaan. Voi kun ottaisitte bisnesihmisiä sinne kertomaan kustannustehokkuudesta ja tuomaan ajatteluun uusia, raikkaita tuulia.

Nyt odotan mitä sunnuntai 5.7. tuokaan hammastarkastuksen osalta tullessaan. Onnistuuko se silloinkaan? Toivossa on hyvä elää.

Hellepäivä herätti sisäisen Nuuskamuikkusen

Tämän postauksen kuva sai minut filosofoimaan. Miettimään täydellisyyttä ja vaatimuksia. Nykyään on muotia sanoa, että olet riittävän hyvä. Ei asia ole valitettavasti niin. E se riitä. Ihmiseltä vaaditaan täydellisyyttä. On hallittava useaa kieltä. Oltava sosiaalisesti lahjakas. Osattava uusin teknologia. Nöyrryttävä ja hymyiltävä hiljaa. 

Minä tunnen usein itseni riittämättömäksi. Siksi että muiden kielien kuin suomen taitoni ei ole lähimainkaan täydellistä. Some-osaamiseni on ehkä keksitasoa. Hoitoalalla olen ruohonjuuritasoa. Markkinointitaitoni ovat pahasti ruosteessa. Kirjoittajana haparoin ensiaskeleitani.

Missään en ole täydellinen.

Mitäpä jos haluankin hyödyntää tämän epätäydellisen paketin, missä on useita ulottavuuksia. Osaamista monelta alalta. Maadoittavaa elämänkokemusta. Pulppuavia ideoita. Toteuttamisen paloa.

Kannattaa.

Sillä jos täydellisyyskään ei tunnu täydelliseltä vaan riittämättömältä, niin eikö parempi olisikin olla epätäydellisenä riittämätön? Tai vieläkin parempaa! Voisiko epätäydellisyys tuntuakin täydelliseltä? Tai ainakin riittävän täydelliseltä?

Homma hoitui mustalaisen mankelilla

Ajattelin jakaa täällä blogissa entistä useammin henkilökohtaisia vanhuskohtaamisiani. Vanhusten ainutlaatuiset elämäntarinat ansaitsevat tulla muidenkin ihmeteltäviksi. Nostan esille myös vanhusten kanssa kokemiani tähtihetkiä  Ne ovat pääosin faktaa, mutta maustan niitä hyppysellisellä fiktiota. Siksikin, että haluan vanhusten pysyvän anonyymeinä.

Viime viikon torstaina, päivää ennen juhannusta, menin asiakkaamme luokse. Hän sanoi tarvitsevansa apua lakanoiden vetämiseen. Vedimme lakanat. Minua on aina huvittanut miten erilaisia tyylejä siinäkin hommassa on. Jotkut räväyttävät aukinaista lakanaa, toiset taitettua. Joskus neljään osaan taitettua lakanaa ravistellaan, toisinaan vedetään.  Moni kääntää viimeisimmän taitoksen toiselle puolelle. Lakana taitellaan tai rullataan. Laitetaan suoraan kaappiin, silitetään tai mankeloidaan. Voi, tapoja on niin monia! Nöyrin ja kiitollisin mielin teen aina juuri niin kuin asiakas on vuosikymmenten ajan tottunut tekemään. 

Muistelen samalla hymyssä suin omaa lapsuuttani. Pyykkituvassa oli useampikin lakana kuivunut. Ensin ne vedettiin. Vuorotellen minä tai veljeni olimme vetäjinä äidin kanssa. Kun lakanat rumpsautettiin auki, istui ei- vetovuorossa -ollut alla ja sai vilvoittavan tuulahduksen päälleen.  Se nostatti hiuksetkin pystyyn ja nauratti joka kerta. Sitten lakanat mankeloitiin ja käärittiin tiukalle rullalle. Oi sitä puhtaan pyykin turvallista tuoksua. 

Mutta arvaapa mitä asiakkaamme teki lakanoiden vedon jälkeen? Mankeloi ne mustalaisen mankelilla. Oli lukenut vinkin joskus vuosikymmeniä sitten Kotiliedestä ja käynyt ostamassa rautakaupasta salaojaputkea. Semmoisen ympärille hän kääri kostutetun lakanan ja jätti sen kuivahtamaan. Sileää jälkeä kuulemma syntyy. Olihan se testattava kotona. Pieni pellavainen liina oli pesun jälkeen ryppyinen. Kostutin sen, kiedoin kotoa löytyneen putken ympärille ja jätin kesätuulen ja auringon kuivattavaksi. Toden totta, juhannusruusut saivat alleen sopivasti sileän liinan. Aion mankeloida muulloinkin tähän tapaan!

PS. Mietimme asiakkaan kanssa onko mustalaisen mankeli sovelias nimitys. Meidän mielestämme on. Eihän se halvenna ketään. Ennemminkin nostaa jalustalle kekseliäät ihmiset.

Yksi pieni olohuone

Ajattelin jakaa täällä blogissa entistä useammin henkilökohtaisia vanhuskohtaamisiani. Vanhusten ainutlaatuiset elämäntarinat ansaitsevat tulla muidenkin ihmeteltäviksi. Nostan esille myös vanhusten kanssa kokemiani tähtihetkiä  Ne ovat pääosin faktaa, mutta maustan niitä hyppysellisellä fiktiota. Siksikin, että haluan vanhusten pysyvän anonyymeinä.

 Menin eilen asiakkaamme luokse iltapäiväkäynnille. Voi miten onnellinen hän olikaan! Parvekkeen ovi oli auki. Ulkoa kantautui linnunlaulu. Kesätuuli heilutti verhoa leppoisasti. Hänen luonaan oli käymässä fysioterapeutti. Asiakkaan ilme oli autuas kun hartioita hierottiin. Edellisenä päivänä oli käynyt kampaaja ja nyt hiukset olivat siistit ja helppohoitoiset. Kesätukka, todettiin yhteen ääneen. Annoin hänelle lääkkeet ja juomista ja laitoin aterian valmiiksi lautaselle. Sen hän muistaa yleensä lämmittää itsenäisesti. Ja jos ei muista niin seuraavalla käynnillä hoitaja sitten sujauttaa sen mikroon. Hän sanoi asioidensa olevan niin hyvin. Hän kertoi olevansa kiitollinen kaikesta avusta mitä saa. Sen turvin hän voi vielä asua omassa kodissaan. Hänen toimintakykynsä on hyvä. Muistisairaus on kuitenkin vienyt lähimuistin. Välillä tulee turvaton ja ahdistunut olo. Sitten parempana hetkenä hän kertoo että kun olo on oikein huono, hän miettii että kohta tulee hoitaja auttamaan. Hänen ei tarvitse yksin huolehtia asioistaan. Kaikki järjestyy. 

Minä tulen ikuisesti muistamaan tuon leppoisan iltapäivähetken. Kolme eri-ikäistä naista. Yksi pieni olohuone. Yhteenkuuluvuuden tunne. Kesäpäivä. Kiitollisuus.

Voisin lähteä vanhuksen seuraksi ulkomaille

Lukion jälkeen minun piti matkustaa au pairiksi Englantiin. Perhekin oli jo valmiina odottamassa, mutta ystäväni ei saanutkaan sieltä omaa perhettä. Minäkään en sitten lähtenyt. Olin sen verran arka. Enkä  totta puhuen olisi pystynyt jättämään kaikkia ystäviäni Suomeen.

Kadun sitä nyt. Olen katunut 30 vuotta.

Voisin lähteä vieläkin! En lapsia hoitamaan, mutta vanhuksen seuraksi. Siihen tehtävään minua kerran pyydettiinkin, mutta perhesyistä se ei silloin onnistunut. Tulevaisuudessa kenties onnistuisi. Leikittelen tällä ajatuksella ja se tuntuu hyvältä.

Minussa on aina asunut kaukokaipuu. Olen kaivannut erilaisiin maisemiin. Elänyt täysillä mukana siellä missä olen ollut. Imenyt tunnelman joka solullani osaksi minua. Eri kaupunkien kahvilat ovat lempipaikkojani. Istun niissä tuntitolkulla. Katselen ihmisiä. Kuvittelen heidän tarinoitaan. Kuuntelen puheensorinaa. Haistan elämänmenon. Olen niin läsnä kuin vain olla voin. Nautin, nautin, nautin.

Paitsi tunnelma, myös kieli on tärkeä. Koen hallitsevani hyvin äidinkieleni, suomen. Vieraat kielet sen sijaan eivät ole olleet minulle koskaan helppoja. Olen opiskellut englantia, ruotsia, saksaa ja espanjaa. En koe osaavani mitään niistä erityisen hyvin. Kuitenkin kun olen maassa missä puhutaan näitä kieliä, tulvivat sanat ja sanonnat jostakin alitajunnasta kuin varkain. Hei, osaan sittenkin!

Parhaiten tämä tuli esiin kun asuin Espanjassa kevään vuonna 2012. Opiskelin siellä espanjaa, mutta olin vasta alkeistasolla. Opin tuona aikana ymmärtämään paikallisten puhetta. Tajusin ravintolassa kun minulle selitettiin että keittiö aukeaa vasta vähän ajan kuluttua mutta joitakin ruokia voi tilata kuitenkin jo nyt tai kun talomme talonmies puhui minulle kaasusäiliöstä ja niiden vaihtamisesta. Osasin myös itse kommunikoida paikallisten kanssa. Yksinkertaisesti, mutta kuitenkin.

Tämä kokemukseni tuli elävästi mieleeni kun luin Tarja Roinilan loistavan esseen: https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006531433.html Hän oli opiskellut ranskaa ja espanjaa yliopistossa mutta vasta kun hän asui kyseisissä maissa hän tunsi tulevansa "puhujaksi puhujien joukkoon". Hän sanoi myös hienosti että kun kielelle altistuu, se menee ihon alle ihan vaivihkaa. Tämän koin itsekin ja se tuntui täyttymykseltä.

Kaukokaipuuni ja vieraiden kielten oppimisen kannalta haluaisin asua osittain ulkomailla. Vaikkapa talvikaudella puoli vuotta? Kuulostaa niin hyvältä! Maa voisi vaihdella eri talvina. Miten upeaa olisikaan päästä aistimaan eri kaupunkien ja maiden elämää. Voisin ansaita elantoni kirjoittamalla siellä. Ihan hyvin voisin olla myös vanhuksen avustajana. Vinkkejä otan mielelläni vastaan.