Olen haaveillut jo kauan isoista asioista. Niin suuren suuresti, että niitä on ollut vaikea saavuttaa. Ne ovat tuolla jossain kaukana eikä minun tarvitse muuta kuin olla ja odottaa. Ja tuskastua. Sitten oivalsin taas kerran sen että pienin askelin ja askel kerrallaanhan ne voi saavuttaa. Ehkä pienemmin ja vähitellen, mutta kuitenkin.
Apua! Siis nytkö minun täytyisi ottaa se ensimmäinen askel? Tehtävä päätös uudesta suunnasta mitä kohti lähden astelemaan.
Yht´äkkiä tuo ihana pilvenhattarainen haavemaailma, minun uneni ja unelmani, muuttui. Pelko astui esiin. Se alkoi maalata uhkakuvia. Se muistutti kaikista huonoista puolista. Nosti esille kaiken ikävän. Nalkutti vielä että ei kannata astua tutusta ja turvallisesta askeltakaan. Ei se kummoiseen johda kuitenkaan.
Niin on ollut ennenkin. Muistui mieleen ne aikaisemmat isot muutokset elämässäni. Kun päätöksen oli tehnyt, oli hetken niin huumaava olo. Sitten hyppäsi kuvaan pelko. Kuin piru sarvet otsassaan. Kun on asiastaan varma, menee läpi vaikka harmaan kiven. Niin minäkin olen tehnyt. Ja jälkikäteen ajateltuna juuri niin on pitänytkin tehdä.
Muistan kuinka hain metsästä voimaa kun piti tehdä päätös siirtyäkö markkinointitöistä myyntitehtäviin missä pitää matkustaakin. Tiesin että haluan mutta kun on pienet lapset, reissaaminen on rankkaa, työpäivät venyvät ja entä jos en onnistukaan. Kannatti siirtyä vaikka juuri noista syistä neljän vuoden jälkeen teinkin taas suuren päätöksen. Lähdin arvostetulta ja hyväpalkkaiselta it-alalta opiskelemaan lähihoitajaksi. Omasta tahdostani, hullua! Toki silloin kannustimena oli se että perustan oman yrityksen sote-alalle, mitä en sitten tehnytkään. Sekin ratkaisu tuntuu jälkikäteen oikealta vaikka välillä jossitteluttaakin. Ja vielä yksi! Se kun lähdin 10-vuotiaani kanssa kevääksi Espanjaan. Silloin se pelko muistutteli olemassa olostaan paitsi oman pääni myös läheisten suun kautta. Silloin vasta vaadittiinkin tahdonvoimaa ja varmuutta uskoa unelmaan ja toteuttaa se. Mutta se se vasta olikin täyttymys. Niin minulle kuin lapselleni.
Nyt olen taas kerran siinä pisteessä että tiedän mitä haluan. Ja kuten jo totesin, pienin askelin voin lähteä kulkemaan siihen suuntaan vaikka heti. Ehkä on hyväkin että se pelon pirulainen hyppäsi mukaan kuvioon. Ehkä se on merkki siitä että olen tosissani, että olen jo ne ensimmäiset askeleeni ottanut. Ehkä sitäkin tarvitaan vaikka se ei niin kiva kaveri olekaan.
Kun mietin vanhusasiakkaitamme, aistin heidän toteutumattomat unelmansa. Ne ovat niitä, mistä he kerta toisensa perään puhuvat. Jauhavat samoja asioita päivästä toiseen. Työ on vienyt kaiken ajan, puoliso on ollut hulttio, lapsettomuus on jättänyt syvän viillon, miniänä maalaistalossa on pitänyt haudata oma tahto. Kun taas ne jotka ovat toteuttaneet unelmiaan ovat kiitollisia. Muistelevat mennyttä kiitollisin mielin ja ovat onnellisia nykyisyydestä. Saavutuksineen, menetyksineen, kaikkineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti