Ajattelin jakaa täällä blogissa entistä useammin henkilökohtaisia vanhuskohtaamisiani. Vanhusten ainutlaatuiset elämäntarinat ansaitsevat tulla muidenkin ihmeteltäviksi. Nostan esille myös vanhusten kanssa kokemiani tähtihetkiä Ne ovat pääosin faktaa, mutta maustan niitä hyppysellisellä fiktiota. Siksikin, että haluan vanhusten pysyvän anonyymeinä.
Oletkos sinä käynyt metsässä, hän kysyy usein. Kerron sitten sieniretkistäni. Hän vastaa olleensa ennen kova sienestäjä, mutta enää ei metsässä kulkeminen onnistu kun on lonkissa vikaa ja rollaattori kävelemisen apuna. Vielä kaksi vuotta sitten hänen retkensä suuntautuivat läheiselle torille. Hän osti sieltä pussitolkulla sieniä ja marjoja. Muistisairauden edetessä tämä on jäänyt. Mutta onneksi muistoissa sienimetsän lumoon voi palata vaikka joka päivä.
Toinen asiakkaamme ei poistu neljän seinän sisältä kuin joskus harvoin pihakeinuun istumaan. Hänen käyntinsä on verkkaista ja hän kokee olevansa kömpelö ja hidas. Hän kertoo miten ennen pyöräili kaikkiin lähitienoon metsiin ja keräili marjoja ämpäreittäin. Näen tämän sieluni silmin. Sähäkältä rouvalta tämä kävi varmasti käden käänteessä ja hän nautti metsäretkistään. Ne olivat hänen voimavaransa.
Kolmas asiakasrouva oli eilen saanut ystävältään puolukoita. Hän esitteli niitä liikuttuneena ja sanoi, että ei voisi olla kiitollisempi. Suunnitteli survovansa puolukat ja säilövänsä ne sokerin kera talvenkin varalle. Itse ei hänkään enää metsään pysty menemään. Mutta puolukoiden muodossa metsä tuli hänen luokseen. Muistoina, tuoksuna ja ystävän kauniina eleenä.
Kyllä meille suomalaisille metsä on tärkeä! Minullekin vuosi vuodelta aina vaan tärkeämpi. Olen samoillut siellä lapsesta saakka. Saanut voimaa luonnosta. Hengittänyt puhdasta ilmaa. Ihailut kauneutta; värejä, muotoja, erialisuutta. Tuntenut kädessäni naavan, jäkälän, puun rungon. Kuullut hiljaisuuden huminan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti