Toivoin ihmiskunnalle kiitollisuutta, nöyryyttä ja maalaisjärkeä

Toiveeni ei ole toteutunut. Ei sinne päinkään.

Kun maaliskuussa koronavirus levittäytyi Suomeen ja maamme päättäjät tekivät isoja rajoittamispäätöksiä, kansa totteli kuuliaisesti. Kadut hiljenivät, joukkoliikenne tyrehtyi, ravintolat sulkivat ovensa ja tapahtumat peruttiin. Ihmiset kyyhöttivät pesissään. Jopa niin uskollisesti että oma maalaisjärkeni sanoi sen menevän älyttömyyksiin. Sitä pohdinkin täällä kolme kuukautta sitten, huhtikuussa.

Virus saatiin hyvin aisoihin. Rajoituksia höllennettiin ja nyt ne ovat lähestulkoon poistuneet. Mitä tekevät ihmiset? Ovat kuin vasikat kevätlaitumella. Kokoontuvat pienen viltin päällä puistossa, jonottavat vieri vieressä juomia terassilla, laulavat ja nauravat niin että sylki roiskuu. Niin - ja matkustavat ulkomaille ja sieltä palatessaan unohtavat sujuvasti omaehtoisen karanteenin.

Ei koronavirus ole minnekään kadonnut. Ei maailmasta. Eikä Suomesta.

Sinä voit sairastua siihen yhtä hyvin nyt kuin maaliskuussa. Sinä voit tartuttaa oireettomanakin läheisen riskiryhmäläisen.

Sanomalehti Keskisuomalaisessa oli haastateltu lääkäri Jyrki Suikkasta nyt kun Jyväskylässäkin on taas todettu useampi koronavirustartunta. Hän  pitää ehdottoman tärkeänä sitä, että jokainen ottaa vastuun itsestään, kun liikkuvuutta ei enää valtakunnan tasolla rajoiteta. "Yksilönvastuu ontuu eivätkä ihmiset tunnu enää välittävän. Nyt ehdottoman tärkeää olisi jaksaa muistaa pestä käsiä ja pitää etäisyyttä toisiin ihmisiin", Suikkanen muistuttaa.

Näin on!

Jos sitä maalaisjärkeä olisi suotu, olisivat nämä Suikkasen toiveet itsestäänselvyyksiä. Nöyrä kannattaa olla suuren tuntemattoman edessä vieläkin ja kiitollinen siitä että ensimmäinen aalto meni ja toivoa että toinen ei tulisikaan. Mutta sepä taitaakin olla turha toivo tässä itsekkäiden ihmisten maailmassa.

He toivottivat minulle ihanaa lomaa

Ajattelin jakaa täällä blogissa entistä useammin henkilökohtaisia vanhuskohtaamisiani. Vanhusten ainutlaatuiset elämäntarinat ansaitsevat tulla muidenkin ihmeteltäviksi. Nostan esille myös vanhusten kanssa kokemiani tähtihetkiä  Ne ovat pääosin faktaa, mutta maustan niitä hyppysellisellä fiktiota. Siksikin, että haluan vanhusten pysyvän anonyymeinä.

Tein viimeistä työvuoroani ennen kuin kuukauden mittainen lomani alkoi. Oli jotenkin leppoisampi ja rauhallisempi olo kuin tavallisesti. Saattoi se johtua sunnuntai-illan pysähtyneisyydestäkin.

Meidän herttainen ja hoitajat joka tilanteessa huomioonottava asiakkaamme kysyi, että onhan sinulla huomenna vapaapäivä. Sanoin että on tai oikeastaan lomapäivä ja sitä jatkuukin sitten neljä viikkoa. Hän oli niin aidosti onnellinen puolestani. Hymyili ja sanoi että voi kun ihanaa! Muistutti vielä, että en saa ajatella töitä, asiakkaita tai mitään siihen liittyvää lomallani. Oi kun tuli hyvä mieli. Aion toteuttaa hänen toiveensa.

Toinen asiakasrouva kyselee joka käynnillä että milloinkas se loma alkaa. Niin tuolloinkin. Nyt sain vastata että huomenna. Hänkin oli iloinen puolestani. Päivitteli miten pitkä aika neljä viikkoa onkaan. Sittenhän on jo iltaisin pimeääkin kun tulet takaisin, hän tuumasi. Lähtiessäni hän toivotteli kaikkea hyvää. Hymy huulilla poistuin hänenkin kotoaan.

Nämä molemmat rouvat ovat yli 90-vuotiaita ja melkoisen skarppeja. He muistelevat mielellään mennyttä elämäänsä nyt kun päivät kuluvat pääosin neljän seinän sisällä. Luulenpa että he ovat tyytyväisiä siihen mitä on ollut mutta myös siihen mitä on nyt. Totta kai välillä on kovakin ikävä rakkaita jotka eivät enää ole täällä. Onneksi kuitenkin muistot elävät mielissä, valokuvissa ja kirjoituksissa.

Unelmat ja pelot kulkevat käsi kädessä

Mietin unelmia ja pelkoja. Miten käsi kädessä ne kulkevatkaan!

Olen haaveillut jo kauan isoista asioista. Niin suuren suuresti, että niitä on ollut vaikea saavuttaa. Ne ovat tuolla jossain kaukana eikä minun tarvitse muuta kuin olla ja odottaa. Ja tuskastua. Sitten oivalsin taas kerran sen että pienin askelin ja askel kerrallaanhan ne voi saavuttaa. Ehkä pienemmin ja vähitellen, mutta kuitenkin.

Apua! Siis nytkö minun täytyisi ottaa se ensimmäinen askel? Tehtävä päätös uudesta suunnasta mitä kohti lähden astelemaan.

Yht´äkkiä tuo ihana pilvenhattarainen haavemaailma, minun uneni ja unelmani, muuttui. Pelko astui esiin. Se alkoi maalata uhkakuvia. Se muistutti kaikista huonoista puolista. Nosti esille kaiken ikävän. Nalkutti vielä että ei kannata astua tutusta ja turvallisesta askeltakaan. Ei se kummoiseen johda kuitenkaan.

Niin on ollut ennenkin. Muistui mieleen ne aikaisemmat isot muutokset elämässäni. Kun päätöksen oli tehnyt, oli hetken niin huumaava olo. Sitten hyppäsi kuvaan pelko. Kuin piru sarvet otsassaan. Kun on asiastaan varma, menee läpi vaikka harmaan kiven. Niin minäkin olen tehnyt. Ja jälkikäteen ajateltuna juuri niin on pitänytkin tehdä.

Muistan kuinka hain metsästä voimaa kun piti tehdä päätös siirtyäkö markkinointitöistä myyntitehtäviin missä pitää matkustaakin. Tiesin että haluan mutta kun on pienet lapset, reissaaminen on rankkaa, työpäivät venyvät ja entä jos en onnistukaan. Kannatti siirtyä vaikka juuri noista syistä neljän vuoden jälkeen teinkin taas suuren päätöksen. Lähdin arvostetulta ja hyväpalkkaiselta it-alalta opiskelemaan lähihoitajaksi. Omasta tahdostani, hullua! Toki silloin kannustimena oli se että perustan oman yrityksen sote-alalle, mitä en sitten tehnytkään. Sekin ratkaisu tuntuu jälkikäteen oikealta vaikka välillä jossitteluttaakin. Ja vielä yksi! Se kun lähdin 10-vuotiaani kanssa kevääksi Espanjaan. Silloin se pelko muistutteli olemassa olostaan paitsi oman pääni myös läheisten suun kautta. Silloin vasta vaadittiinkin tahdonvoimaa ja varmuutta uskoa unelmaan ja toteuttaa se. Mutta se se vasta olikin täyttymys. Niin minulle kuin lapselleni.

Nyt olen taas kerran siinä pisteessä että tiedän mitä haluan. Ja kuten jo totesin, pienin askelin voin lähteä kulkemaan siihen suuntaan vaikka heti. Ehkä on hyväkin että se pelon pirulainen hyppäsi mukaan kuvioon. Ehkä se on merkki siitä että olen tosissani, että olen jo ne ensimmäiset askeleeni ottanut. Ehkä sitäkin tarvitaan vaikka se ei niin kiva kaveri olekaan. 

Kun mietin vanhusasiakkaitamme, aistin heidän toteutumattomat unelmansa. Ne ovat niitä, mistä he kerta toisensa perään puhuvat. Jauhavat samoja asioita päivästä toiseen. Työ on vienyt kaiken ajan, puoliso on ollut hulttio, lapsettomuus on jättänyt syvän viillon, miniänä maalaistalossa on pitänyt haudata oma tahto. Kun taas ne jotka ovat toteuttaneet unelmiaan ovat kiitollisia. Muistelevat mennyttä kiitollisin mielin ja ovat onnellisia nykyisyydestä. Saavutuksineen, menetyksineen, kaikkineen.

Boheemin pihan kukkakaunottaret ilahduttavat

Ajattelin jakaa täällä blogissa entistä useammin henkilökohtaisia vanhuskohtaamisiani. Vanhusten ainutlaatuiset elämäntarinat ansaitsevat tulla muidenkin ihmeteltäviksi. Nostan esille myös vanhusten kanssa kokemiani tähtihetkiä  Ne ovat pääosin faktaa, mutta maustan niitä hyppysellisellä fiktiota. Siksikin, että haluan vanhusten pysyvän anonyymeinä.

Kotihoito käy tämän rouvan luona vain kerran viikossa. Silloin seurataan yleistä terveydentilaa, jaetaan dosetti ja jutellaan. Hänen tarinansa kiitävät vuosikymmenten taakse. Hän muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Vanhempiaan, sisaruksiaan, miestään ja lapsiaan. Ne mehevimmät jutut hän kertoo kerta toisensa jälkeen sanasta sanaan samalla tavalla. Tarinoidessa aika ravaa hurjaa vauhtia. Jokaisella käynnillä mietin, että olisinpa voinut viivähtää kauemminkin.

Kerran olen saanut houkuteltua hänet pienelle kävelylenkille. Vaikka siitä on aikaa kohta jo kaksi vuotta, hän muistaa sen vieläkin. Hän on soittanut minulle pianoa. Silloin tunsin istuvani yksityiskonsertissa. Hänen sormenpäänsä tanssahtelivat kevyesti koskettimilla. Ikivanhat nuottikirjat tuoksuivat ajan patinaa. Kappaleet olivat ikivihreitä ihanuuksia. 

Tänään huokailimme hänen takapihansa kukkaloiston äärellä. Piha on boheemilla tavalla ränsistynyt. Juuri sellainen luonnonkaunis ja rento mistä itsenkin niin kovasti tykkään. Kysyin, voinko poimia hänelle kukkakimpun sisälle vietäväksi. Tottakai, poimisitko! hän ilahtui. Voi miten kauniilta näyttivätkään hänen olohuoneensa pöydällä monenväriset kukkaset. Kun ihan kaikki eivät mahtuneet maljakkoon, hän pyysi minua viemään ne kotiini. Olisin voinut hakea kimppuuni lisääkin kukkia, mutta en halunnut. Tämä yksinkertaisuus on juuri minun makuuni. Niin suloinen keskikesän kimppu.

Tämän kuvan takia kannatti tehdä turha reissu

Haluan kertoa tarinani kunnallisesta hammashoidosta. Olen käynyt paljon yksityiselläkin, mutta periaatteessa haluan hyödyntää myös näitä kunnallisia palveluita. Olen niistä aikaisemminkin kirjoittanut

Noin puolitoista vuotta sitten jouduin päivystykselliseen hampaanpoistoon. Lääkäri totesi, että näyttää olevan jotakin reiän alkua hampaissa, mutta nyt ei ehditä tarkastaa. Pyysi varailemaan tarkastusaikaa.

Kun sitten vuosi takaperin olin päivystyksessä sillä kertaa lohjenneen paikan takia, sanoi hammaslääkäri samaa. Alkavaa reikää näkyy ja tarkastusaikaa olisi syytä varata.

Varasin. Sain ajan vajaan vuoden päähän kesälle!

Soittivat sitten talvella ja siirsivät keväälle. Jyväskylän kaupunki oli alkanut purkaa jonoja. Saanut varmaan huomautuksen pitkistä jonoista ja nyt oli alettu tositoimiin.

Koronatilanteen vuoksi jouduin siirtämään tuon maaliskuisen aikani vielä kerran. Nyt se oli 27.6.2020 klo 11.20. Lauantaipäivänä. Järjestelin työvuoroni ja muut menoni tuon mukaan. Kävelin kauniina kesäaamuna parin kilometrin matkan hammashoitolaan. Tuli kuuma, mutta sisällä toimi ilmastointi. Oi ihanuus, voisin levähtää suloisessa viileydessä hetken kunnes palaisin taas kävellen kotiin. Vaan ei! Hammaslääkäri kutsui minut heti sisään ja sanoi että tarkastusta ei voidakaan nyt tehdä. Ajanvarausjärjestelmä on pettänyt eikä hänellä ole hoitajaa paikalla ollenkaan. Hän oli ystävällinen ja saimme sovittua uuden ajan seuraavan viikon sunnuntaille klo 15.20. 

Suutahdin ensin. Turha reissu! Sitten nauratti ja nyt ihmetyttää. Miten voi pettää ajanvarausjärjestelmä juuri tässä kohtaa kun jonoja paniikissa puretaan? Miksi ajan varanneille asiakkaille ei soitettu heti aamutuimaan? Eikö ole varahenkilöjärjestelmää  sairaustapausten varalta? Turhaan paikalla olleelle hammaslääkärille piti kuitenkin maksaa palkka! Näin eivät jonot purkaannu!

Eikä tässä vielä kaikki.

Torstaina 2.7.oli posti tuonut minulle kirjeen, missä oli KUTSU hammaslääkärin vastaanotolle. Aika oli muuttunut klo 15.20 > 15.00 ja sitä minulle siinä kirjeessä ilmoitettiin. Mitä tuli tuokin  maksamaan? Joku on sen kirjoittanut, tulostanut, laittanut kuoreen ja kai kaupunginkin pitää postimaksut maksaa. Eikö toimi puhelin, tekstiviesti tai sähköposti tämmöisen asian ilmoittamiseen?

Suoraan sanottuna en ihmettele yhtään kaupunkien kurjaa taloustilannetta tai sote-alan ahdinkoa jos tällä tavalla on toimittu ja edelleenkin toimitaan. Voi kun ottaisitte bisnesihmisiä sinne kertomaan kustannustehokkuudesta ja tuomaan ajatteluun uusia, raikkaita tuulia.

Nyt odotan mitä sunnuntai 5.7. tuokaan hammastarkastuksen osalta tullessaan. Onnistuuko se silloinkaan? Toivossa on hyvä elää.