Maalaisjärjen käyttö on sallittua

 Minne ovat kadonneet kultainen keskitie ja maalaisjärki? Vai onko niitä koskaan kaikilla ollutkaan?

Naurattaa kun näen ihmisen polkevan pyörällä tai lenkkeilevän. Maski naamalla. Luuleeko hän saavansa hengitysteihinsä koronavirushiukkasia ulkoillessaan? Vai suojaako hän ystävällisesti omilta ysköksiltään muita ulkoilijoita? Eikö olisi fiksumpaa ja terveellisempää hengitellä happea kuin hiilidioksidia?

Puistattavat ne, jotka yskivät suu ammollaan vaivautumatta peittämään suutaan millään. On inhottanut tämmöinen junttius aina ja inhottaa nyt. Samaan kastiin kuuluvat räkijät. Limppi sylkäistään keskelle katua ja jatketaan menoa. Niin ja haalariasuiset puistoissa juhlijat. Kädet toistensa hartioilla he laulavat ja huutavat. Sylki roiskuu ja ihan varmasti pisara jos toinenkin eksyy myös kaverin suuhun tai nenään.

Itse joudun käyttämään maskia työssäni, kuten olen jo aikaisemminkin maininnut. Käytän sitä koska on pakko. Ymmärrän suojaavani vanhusasiakkaita ainakin pikkuisen. Suoja ei toki ole lähestulkoonkaan sataprosenttinen ja siksi pidän turvavälin yhtä lailla kuin pitäisin sen ilman maskia. Kärsin itse hapenpuutteesta ja kutinasta kaulalla. Tiedän että maski ei ole minulle hyväksi.

Voi kun kaikki ihmiset olisivat fiksuja.

Tutkisivat eri lähteistä peräisin olevaa tietoa koronasta. Eivät luottaisi sokeasti valtamediaan tai edes THL:ään. Ymmärtäisivät mitä maski suojaa ja mitä ei. Eivät lähtisi mukaan joukkohysteriaan. Pitäisivät turvavälit nyt ja aina. Huolehtisivat käsihygieniasta nyt ja aina. Kasvattaisivat vastustuskykyään nyt ja aina. Sillä yhtä lailla kannattaa suojautua influenssalta, normiflunssalta ja muilta kulkutaudeilta. 

Mutta nyt minä lähden syksyiseen metsään huokaisemaan, rauhoittumaan, rentoutumaan ja hengittelemään hapekasta ilmaa. Ehkäpä kotiin tuomisina on taas sieniä ja puolukoita, ihanaa!

Ajatuksia hykerryttävästä olosta

Selailin puhelimeni valokuvia. Jäin pohtimaan miksi minulle tulee hyvä olo ja sydämessä läikähtää lämpimästi kun katson viime kevään kuvia. Niinpä, korona-ajan kuvia.

Minun työhönihän korona ei juuri vaikuttanut.  

Vapaa-aikaan se vaikutti. Käperryin enemmän kotiin. Ja koti-ihmisenä se tuntui hyvältä. Sen sijaan että olisin sännännyt salille ryhmäliikuntatunneille, jumppasin ja joogasin kotona Fressi tv:n tahdissa. Tein entistäkin enemmän ruokamatkoja. Ostelin (ja sain) kukkia viikottain. Kävelylenkit pitenivät pitenemistään. Aina niin rakkaasta metsästä tuli suorastaan temppeli.

Myös ihmissuhteet muuttuivat. Näin läheisiäni vähemmän tai en ollenkaan. Mutta soittelin, varsinkin whatsappailin paljon. Myös videopuhelut kokosivat yhteen. Opiskelin lyhyemmillä ja pidemmillä nettikursseilla ja tutustuin uusiin samanhenkisiin ihmisiin. Tuli yhteen hiileen puhaltamisen tunne.

Mutta ehkä se kaikkein paras ja lämpimin olo tuli kuitenkin siitä että sain antaa.(ja samalla saada). Pyyteettömästi. Kävin kaupassa ikänsä puolesta riskiryhmään kuuluvien vanhempieni puolesta. Laitoin joka kerta kassiin jotakin extrahyvää koska halusin ilahduttaa heitä. Annoin tyttärelle kukkakimpun ja pojalle lupauksen uuden kuntosalin jäsenmaksun maksamisesta kunhan salille taas pääsisi. Hellin miestä maukkaalla ruoalla ja rapsutin koiria sydämen kyllyydestä. Lähetin sukuni riskiryhmäläisille kevätiloa itsetehdyn postikortin muodossa (milloin olin viimeksi lähettänyt kortin ja milloin taas lähetän?)Tuin pienyrittäjiä ja sain itse vastineeksi silmäniloa ja herkkuhetkiä. 

Ymmärsin että minä en tarvitse kuuta taivaalta (tai ulkomaan matkaa) kun minulla on nämä läheiset; perhe ja ystävät. Kun minun ympärilläni on tämä upea Suomenmaa. Luonto! En tiedä kauniimpaa paikkaa kuin Suomi kesäaikaan. Kun saan liikkua, lukea ja kirjoittaa. Käpertyä sohvannurkkaan koukuttavan sarjan tai rentouttavan elokuvan pariin. Kun saan kokkailla ja nauttia siitä mitä loin.

Frank Martela taisi osua asian ytimeen sanoessaan: "Elämän merkitys on tehdä itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille".  Ja tätähän olen hehkuttanut koko postauksen verran jo keväällä.

                                                 

        

Kahdeksankymppisen miehen muutos on uskomaton

 Ajattelin jakaa täällä blogissa entistä useammin henkilökohtaisia vanhuskohtaamisiani. Vanhusten ainutlaatuiset elämäntarinat ansaitsevat tulla muidenkin ihmeteltäviksi. Nostan esille myös vanhusten kanssa kokemiani tähtihetkiä  Ne ovat pääosin faktaa, mutta maustan niitä hyppysellisellä fiktiota. Siksikin, että haluan vanhusten pysyvän anonyymeinä.

Tämä miesasiakas on kahdeksankymppinen. Kun hän tuli asiakkaaksemme reilu vuosi sitten, oli hän raihnaisessa kunnossa. Ei juuri kotoaan liikahtanut. Hygienian taso oli sitä sun tätä. Koti oli siivoton. Ruokavaliokin niin yksipuolinen että ihan hirvitti. Hän keitteli keittoa missä oli vettä, perunaa ja eineslihapullia. Radiota hän kuunteli silloin tällöin ja puheluita soitteli. Ne olivat lähes ainoat linkit ulkomaailmaan. Hän oli hoitajiakin kohtaan hyvin varauksellinen.

Pikkuhiljaa hän oppi luottamaan. Häntä autettiin ravitsemuksessa ja hygieniassa. Annettiin suihku- ja pyykinpesuapua. Kannustettiin liikkumaan edes pikkuisen. Alettiin tehdä yhdessä hänen kanssaan kauppalistaa jolloin ruokavalio muuttui monipuolisemmaksi.

Nyt hän on kuin eri mies. Eipä tarvitse apua paljon muuhun kuin lääkehoitoon ja tsemppaamiseen. Hän ylittää itsensä joka päivä. Hän keittelee aamupuuronsa, kahvinsa, teensä, keittonsa ja kiisselinsä. Syö hedelmiä ja muutenkin ravitsevampaa  ruokaa. Hän käy itsenäisesti suihkussa, rasvaa itsensä ja vaihtaa puhtaat vaatteet päälleen. Ja kun hoitaja laittaa pyykkikoneen pyörimään, levittää hän itse pyykit kuivumaan. Hän katselee kiinnostuneena tv-ohjelmia, laulelee ja soittelee viuluaan. Hän käy vähintään pari kertaa päivässä kävelylenkillä. Ja ne lenkit pidentyvät päivä päivältä. Ennen hän tukeutui kahteen kävelysauvaan. Nyt on vain yksi tukena ja turvana.

Hänen ryhtinsä on suoristunut ja ilmeensä ilostunut. Hän hehkuu elinvoimaa. Ja miten tyylikäs hän onkaan! Yksi hoitajamme näki hänen talonsa alakerrassa että joku oli lahjoittamassa pois käyttämättömän ulkoiluliivinsä. Se sattui olemaan juuri sopivaa kokoa asiakkaallemme. Kun alle löytyi kaapin kätköistä palmikkoneulepusero, jalkaan Adidaksen verkkahousut ja lenkkikengät, niin mies on kuin suoraan muotilehdestä. 

Ihminen on fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja henkinen kokonaisuus. Tämän asiakkaamme kohdalla kaikki palaset ovat loksahdelleet pikku hiljaa parempaan suuntaan. Muutos on uskomaton. Sairaudet toki välillä vaivaavat ja joku päivä on huonompi kuin toinen, mutta pääosin hänen elämänsä rullaa nyt leppoisasti eteenpäin.

Kuka haluaa viisikymppisen työntekijän?

Olen huomannut että työelämän halutuimmat timantit ovat noin 35-vuotiaita. Nuoremmatkin ovat rautaa, mutta kun 40- saati 50-vuotta on ylittynyt, glamour häviää. Olen miettinyt mistä se johtuu, mutta en ole keksinyt pätevää syytä. Eivätkö kokemus ja itsetuntemus kelpaa? 

Taidamme luoda itsekin tätä illuusiota näpäkästä kolmekymppisestä jolla on pari korkeakoulututkintoa, viiden kielen täydellinen hallinta ja vuosien kokemus alalta kuin alalta . Vai mitä sanotte tästä kun eräs yritys hehkuttaa vasta valittua työntekijäänsä sanoin "pitkän linjan HR-osaaja" ja "terveys- ja vanhusalan erityisasiantuntija". Ei voi olla jos ikää on 28 vuotta. Tai no joo, opiskelujen myötä teoriassa voi olla. Mutta silloin puuttuu käytännön tason tietotaito. Ja ne ovat kyllä kaksi eri asiaa.

Sen verran asia vaivaa, että aloin googlailla viisikymppistä työnhakijana. Jonkun verran artikkeleita löytyikin.

Duunitorilla annetaan viisi kullanarvoista vinkkiä työnhakijoille. 

Ensimmäisenä kehotetaan hakeutumaan alalle missä ikää ei nähdä heikkoutena. Kovin nuorekkaita työpaikkailmoituksia ja ylipäätään työpaikkoja vinkataan välttämään. Apua, nyt tuli ikäloppu olo!

Neuvotaan käymään läpi cv - ja poistamaan sieltä kaikki yli 15-vuotta vanhat asiat sekä ottamaan Linkediniin itsevarma ja hymyilevä kuva. Sekä tuomaan hakemuksessa esille pitkän kokemuksen mukanaan tuomia ongelmanratkaisutaitoja sekä mukautumiskykyä. Jep, nämä ovat konkreettisia neuvoja ja varmaankin oikein käypäisiä.

Iästä ja sen mukanaan tuomasta kokemuksesta pitää tehdä voimavara. Niin ja itseään täytyy osata markkinoida. Jep, mutta näissä kohdissa ei riitä se että itse hehkuttaa jos 28-vuotias kokenut rekrykonkari siunailee että äidin ikäinen työnhakija se siellä kolkuttelee. 

Viidentenä muistutetaan että kannattaa vetää huomio omiin saavutuksiin. Varsinkin niihin mitä on viimeisen 10 vuoden aikana tullut tehtyä.

Osittain ihan hyviä neuvoja, mutta huomaan nämä nuorehkon ihmisen tekemiksi. Ehkä jo keski-iästä alkaa hiipuminen kohti vanhuutta. Vaikka ikä onkin vain numeroita eikä se tavallaan muuta tai rajoita tekemistä niin.... Taitaapa olla tämä vanhuuden arvostamattomuus syy tähän työelämän ikärasismiinkin.

Niin se taas syntyi - täydellinen aarrekarttani

Mitenkäs se aarrekarttasuunnitelma etenikään?

Hyvinhän se!

Aurinkoisena vapaapäivänäni tein pitkän lenkin ja kokkasin herkkuruokaa sienistä. Sitten rauhoituin ja laitoin lempimusiikin hiljalleen soimaan. Nostin lehtipinon eteeni, nappasin sakset käteeni ja ryhdyin selaamaan lehtiä. Leikkasin jokaisen kuvan tai tekstin, mikä puhutteli juuri sillä hetkellä. Etenin aika rivakasti enkä miettinyt kuvien tai tekstien tarkoituksia siinä vaiheessa yhtään. Seuraavaksi siistin kuvat ja tekstit. Tutkailin niitä. Asettelin ne kartongin päälle. Ihailin. Ihastuin. Fiilistelin.

Siellä oli kaikki se mistä haaveilen. Kuin myös se mitä on jo nyt ja mistä saan energiaa.

Maaseudun rauha. Hiljaisuus. Kiireettömyys.

Hirsiseinät. Rustiikkinen punatiili.

Läheiset ihmiset. Koirat. Muut eläimet.

Ruoka. Terveys. Hyvinvointi. Tsemppi.

Työminä. Tarinat. Luovuus. Nautinto ja unelmointi.

Kun katson aarrekarttaani, tulee niin seesteinen olo. Malttamattomana haluaisin jo elää siellä. Mutta ymmärrän että olen nyt ottanut askeleen jos toisenkin ja etenen vähitellen. Niin se on mennyt aina ja niin se menee nytkin.

Kannatti saada lehdet ja oivallus. Oli taas niin ihanaa luoda aarrekartta. Suosittelen muillekin!