Yritysesittelyjen top 3

Lueskelin marraskuun pimeiden iltojen ratoksi tätä blogiani. Ilahduin siitä miten aktiivinen olinkaan ollut kolmisen vuotta sitten. Vaikka kävin palkkatöissä, energiaa ja luovuutta riitti bloggaamiseenkin. Kirjoitin silloin myös joitakin maksullisia yritysesittelyjä ja sepä olikin kivaa puuhaa. Luin ne nyt läpi ja tuli mukava olo. Siitäkin, miten ihania yrittäjiä ja yrityksiä Suomen maassa on.

Nostan tähän kolme eniten luettua esittelyä. Ylivoimaisesti luetuin on huikean palvelutalo Tupahoivan esittely. Hyvänä kakkosena on Cocodens ja kolmantena palvelutalo Villa Ensi. Huomaathan, että henkilö- ja osoitetiedot ovat saattaneet reilussa kolmessa vuodessa muuttua. Kaikki nämä yritykset kuitenkin elävät ja voivat hyvin.  Seuraan niiden toimintaa somessa ja ihailen miten hienosti ja aidosti ne palvelevat asiakkaitaan.

Hyvän mielen lukemista, olkaapa hyvä!

Tupahoiva - muistisairaiden iloinen koti

Cocodens mullisti ajatukseni hammashoidosta

Villa Ensi - elämä on ihmeitä vanhanakin

Kukkakimppu voittoisalle kolmikolle.

Haaveilen vapaaehtoistyöstä muistiyhdistyksessä

Muistisairaudet lisääntyvät lisääntymistään. Miksikö? Siksikin että korkea ikä on niiden suurin riskitekijä. Ei pidä unohtaa kuitenkaan työikäisiä muistisairaita. Heitäkin on joukossamme paljon. Ja mieti, heidän lapsensa voivat olla vielä pikkukoululaisia tai teinejä. Muistisairaudet koskettavat siis paitsi monia, myös monenikäisiä.

Kirjoitin blogiini vuonna 2019 Alzheimerin taudista Työskentelin silloin vielä vanhustyössä ja muistisairaiden kohtaaminen oli työtäni. Se olikin yksi työni huippukohdista. Nautin kun saan olla muistisairaiden kanssa. Olipa tauti missä vaiheessa tahansa ja ilmenipä se ihmisellä miten tahansa. He elävät yleensä tässä hetkessä. Havainnoivat sitä ja nauttivat siitä. 

Olenkin leikitellyt ajatuksella että jos voittaisin lotossa (miten voin voittaa kun en lottoa, mutta kuitenkin :-D) eikä minun tarvitsisi miettiä miten saan jokapäiväisen leivän pöytääni (jolloin minulla olisi aikaa ja enrgiaa), ilmoittautuisin vapaaehtoiseksi muistiyhdistykseen. Tiesitkö, että Suomessa on 42 muistiyhdistystä eri puolilla maata. Niiden kattojärjestönä toimii Muistiliitto minkä pääpaikka on Helsingissä ja kaksi muuta toimipistettä Jyväskylässä ja Oulussa. 

Noin puolet muistiyhdistyksistä toimii pelkin vapaaehtoisvoimin ja toisessa puoliskossa on palkattuja työntekijöitä, suurin osa hankevaroin. Jotta muistiyhdistykset voivat palvella asiakkaitaan, tarvitaan paljon vapaaehtoisia kummankinlaisiin yhdistyksiin. Mitä vapaaehtoinen sitten voi tehdä? Olla vaikkapa vertaistukipuhelinlinjalla, ohjata ryhmiä, lähteä mukaan retkelle tai toimia muistikaverina. Tehtäviin koulutetaan ja ihan varmasti ne antavat enemmän kuin ottavat. 

Koska Keski-Suomen Muistiyhdistys ry on minua lähimpänä, laitan linkin heidän sivuilleen jotta voit mennä  kurkkaamaan sieltä lisätietoja Myös Muistiliiton nettisivut pursuavat tietoa. Sieltä näet mitä kaikkea liitto ja yhdistykset tekevät. Siellä on myös linkit kaikkien muistiyhdistysten omille sivuille. Suosittelen tutustumaan! 

Kenelle tahansa tekee hyvää tietää muistisairauksista edes vähän. Käypäs osallistumassa Muistikummi-tuokioon verkossa. Saat muistinvirkistystä tai opit uutta muistisairauksiin liittyen mukavalla ja kansantajuisella tavalla.

Muistisairaan vanhusasiakkaan kanssa ulkoilemassa silloin joskus.

 https://developerofelderlycare.blogspot.com/2019/07/alzheimerin-pirulainen-jyllaa.html

Saisiko olla palvelumuotoilua?

Opiskelen palvelumuotoilua Jyväskylän Ammattikorkeakoulussa. Koulutus on täydennyskoulutusta ja kestää viitisen kuukautta. Ensin opiskelimme teoriaa ja loppuaika onkin työssäoppimista. Ai että miten nautinkaan! Siitä että saan oppia uutta. Pistää itseni likoon. Ideoida ja toteuttaa. Edetä askel askeleelta. 

Nyt olen tehnyt yhden tärkeimmistä vaiheista. Taustatyön. Olen perehtynyt työssäoppimisorganisaatiooni tutkimalla internettiä, kuuntelemalla podcasteja, katsomalla videoita, osallistumalla webinaareihin, lukemalla kirjallisuutta, kurkistamalla työyhteisöön - sekä sillä tärkeimmällä; haastattelemalla asiakaskuntaa. Palvelumuotoilu on sen vuoksi käänteentekevä juttu että siinä asiakas on timantti. Asiakkailta tulleiden ajatusten pohjalta viedään projektia eteenpäin. 

Minulla on jäljellä vielä monta työvaihetta. Seuraavaksi työstän analyysin ja vision kysymällä: Mitä löytyi? Mitä tästä voi päätellä? Mihin suuntaan lähdetään? Sitten ideoidaan tai oikeastaan Ideoidaan. Se on lempijuttuni ja sitä pääsen pian tekemään. Joku tai jotkut ideat nousevat ylitse muiden ja niistä sitten lähden työstämään prototyyppiä. Ja tuotoksena syntyy se tai ne mitä lähdetään kehittämään.

Kuten olen LinkedInissä hehkuttanut, voisin tehdä tätä työkseni! Palvelumuotoilun keinoja voi hyödyntää ihan millä alalla tahansa. Luulenpa että ketterät yritykset ovatkin sitä jo tehneet. Mutta entä jähmeämmät organisaatiot? Siellä voisi tapahtua palvelumuotoilun avulla ihan käänteentekeviä mullistuksia. Miten olisi, byrokratian ja hierarkian edelläkävijä, sote-ala? Saisiko olla palvelumuotoilua? Vaikkapa vanhustyön saralle. Sanoisitte kerrankin kyllä uusille ideoille, kehittämiselle ja asiakaslähtöisyydelle. Sekin on vain tahdon asia. Olen käytettävissänne.

Miten on mennyt - noin niinkuin omasta mielestä?

Oikein hyvin, kiitos!

Tämän vuoden aikana olen opiskellut yrittäjyyttä, digibisnestä, sijoittamista ja palvelumuotoilua. Perustin yrityksen, mikä on tällä hetkellä vain y-tunnus ja nettisivut. Voi olla että siitä ei sen kummempaa tulekaan, koska yrittämisen alkutaipale on tehty Suomessa niin vaikeaksi. Yrityksen pitäisi tuottaa heti jotta sen varaan voisi täysillä heittäytyä. Itse en ole vielä keksinyt miten se voisi onnistua. Jos tiedät, vinkkaa ihmeessä!

Olen kävellyt paljon ja uinut toukokuun lopusta alkaen tähän hetkeen saakka. Näitä molempia on aikomuksena jatkaa läpi talven. Olen opetellut elämää koiranpennun kanssa, joka on varttunut pian 10 kuukauden ikäiseksi junioriksi. Jooga, meditaatio ja kirjat ovat sivistäneet, rauhoittaneet ja viihdyttäneet minua. Reseptikokeilut ovat tuoneet iloa. Tällä hetkellä teen työssäoppimista palvelumuotoiluopintoihini liittyen.Olen innostunut. Tästä voisi kehkeytyä vaikka työni, niin mielenkiintoista se on.

Olen kokeillut uusiakin asioita. Tein puolukanvarvuista ovikranssin. Aion tehdä toisenkin, männynoksista. Olen päässyt lähemmäksi punainen tupa ja perunamaa -unelmaani. Noista kumpaakaan minulla ei vielä ole, mutta kotini sijaitsee nyt metsän, pellon ja järven syleilyssä. Joka kerta kun noissa maisemissa liikun, tunnen syvää kiitollisuutta ja onnea.

Jostakin syystä, ehkä juuri tuosta edellä mainitusta, luovuuteni on taas puhjennut kukkaansa. Sanoja syntyy ja ideoita pulpahtelee siihen malliin että olen katsonut parhaammaksi nukkua yön yli ennnen kuin toimin. Kiintoisia palkkatöitä olen hakenut, mutta enpä ole vielä yhteenkään haastatteluun päässyt. Vaikka olenkin monen alan osaaja ja uutta tietotaitoakin on tullut hankittua, ikä taitaa olla pahin este. Tästä olen kirjoitellut täällä blogissakin jo aikaisemminkin.

En luovu toivosta. Tarjoan itseäni seuraavin sanoin LinkedInissä ja nyt myös täällä: 

Kirjoittaminen on intohimoni. Haluan lohkaista siitä palasen sinullekin. Tarvitseeko yrityksesi apua somettamiseen? Kirjoitan Facebook- tai Instagram-tekstit virheettömällä suomen kielellä sinulle sopivalla tyylillä. Myös tekstit kotisivuille sekä artikkelit melkein aiheesta kuin aiheesta syntyvä taustat tutkien ja napakasti ilmaisten.

Palvelumuotoilu on päivän sana. Ja miksipä ei olisi? Asiakaslähtöinen kenttätyö johtaa analyysin ja vision kautta ideointiin ja kehittämiseen. Homma toimii, koska loppukäyttäjä (se tärkein)on ollut kehitystyön timantti.

Autan sinua kun olet yhteydessä minuun. Lisätietoja löytyy www.evalmennus.fi

Kyllä vaan - oleilu on ihanaa!

Olen nyt päässyt oleilun makuun, kun neljäs viikko ilman työvelvoitetta rientää vauhdikkaasti eteenpäin. Kävin pääkaupunkiseudulla. Olen ulkoillut, kokkaillut, meditoinut. Olen nukkunut pitkiä yöunia. Olen huomannut, että ihmisen elämä on parhaimmillaan hyvin yksinkertaista. Hitautta. Nautinnollisia aterioita. Liikuntaa. Lepoa. Mietiskelyä. Havainnointia. Läheisten kanssa käytyjä keskusteluja ja viestittelyjä. Parasta!

Olen myös tutkaillut, mitä varastokoppiini on kertynyt. No, kymmenittäin valokuva-albumeja lähinnä omilta nuoruusvuosiltani ja kahden lapseni elämän varrelta. Vieläkin enemmän lasten- ja nuortenkirjoja. Niitä olen roudannut muuttojen yhteydessä varastosta toiseen. Monta kertaa. Nyt kannoin ne kaikki kotiin ja kävin niitä läpi. Olen jo aikaisemminkin antanut läheisille lapsille lastenkirjoja. Annan taas. Luovutan myös tyttäreni hänelle rakkaat kirjat hänen omiin hoteisiinsa. Pojan kirjat ja yhteiset ihanuudet jätän vielä omaan kaappiini. 

Jo muutama vuosi sitten kokosin nuoruusvuosieni raikulikuvat yhteen albumiin ja heitin monen monta otosta roskikseen. Lasten kuville en henno tehdä samaa. Albumit ovat nyt kuitenkin kaapissani. Voimme katsella niitä yhdessä ja jos he haluavat, saavat ottaa itselleen heille tärkeitä kuvia. Niinä vuosina tuli muuten kuvattua paljon. Ja kun silloin ei ollut älypuhelimia, olen kiinnittänyt aidot, paperiset valokuvat albumeihin ja tekstittänyt ne. Hämmästyin, miten paljon olemme matkustelleet. Ihmettelen sitäkin, miten ajanjaksojen tunnelmat välittyvät kuvien kautta. Kun oli vaikeita aikoja, tulvahtaa kuvasta ahdistus, hämmennys ja pelko. Jotkut kuvat taas huokuvat iloa, onnea ja naurua. Oi niitä aikoja!

Että tämmöistä tänne. Terapeuttista tekemistä. Tutkiessani viimeisimpien opiskelujeni (LCF life coach, shindo-ja yinjoogaohjaaja, vanhustyön erikoisammattitutkinto, validaatiohoitaja) materiaaleja, tajusin miten paljon osaan. Miten monen alan asiantuntija olen. Visioni on ollut jo kauan, että haluan jakaa osaamistani muillekin. Siispä siihen kirjoittamisen, sisällöntuotannon, valmentamisen ja ohjaamisen kautta työni ja yrittäjyyteni tulee liittymään. Siltä tuntuu ainakin nyt.

Vihdoin jaksoin siirtää kuvia uudelle läppärilleni.Tämä kuva on otettu noin vuosi sitten. Olemme ulkoilemassa senioriasiakkaan kanssa. Taisimme käydä tuolloin myös korvapuustikahveilla. 

Muisto on ihana ja elää ikuisesti <3

Kolmas oleiluviikko starttasi tänään

Kaksi viikkoa on vierähtänyt nopeasti. Aluksi hehkutin vapauden huumaa tähän tyyliin Vapaalta toki tuntuu vieläkin mutta on tässä tullut käytyä läpi muunkinlaisia tuntemuksia.

Suunnittelin, että ensin otan rennosti. Otinkin. Tapasin läheisiäni, kokkailin ja siivoilin. Ulkoilin. Toisella viikolla sitten käärin hihat. Olin yhteydessä TE-toimistoon ja työttömyyskassaan. Selvittelin yrittäjyyden mahdollisuutta. Voisinko saada starttirahaa? Ehkä, mutta pitäisi tehdä liiketoimintasuunnitelma ja kannattavuuslaskelma. Olen tehnyt aikanaan useampiakin sellaisia, joten tuttu juttu. Nykyään neljältä ensimmäiseltä yrittäjyyskuukaudelta (mahdollisesti pidempäänkin) maksetaan päivärahaakin. Tämä on uusi, hyvältä kuulostava tieto. Tämä jos mikä auttaa aloittelevaa yrittäjää ensimmäisten kuukausien aikana alkuun. Tutkailin vähän Duunitoria ja MOL:in sivuja. Työpaikkailmoitukset eivät ole muuttuneet sitten viime näkemän. Nuoria ja kokeneita siellä etsitään edelleen. 

Ideoita syntyy ja kuolee. Ne ovat kuin tähdenlentoja. Syttyvät, loistavat hetken ja sinkoavat kauas pois. Välillä ihmettelen innovatiivisuuttani. Joskus harmittelen luovuuteni piiloutumista. Järjen ääni kolkuttaa ja kuiskaa, että olisit nyt vaan. Oleilisit! Siitähän olet haaveillut. Kyllä ne sanat ja värit saapuvat, kun niitä jaksaa odottaa. Hiljaa hyvä tulee.

Se on juuri näin! Niinpä olen päättänyt oleilla. Nauttia läheisteni seurasta. Lukea ja kuunnella kirjoja. Katsella YouTube-videoita ja sarjoja. Osallistua webinaareihin. Nauttia hitaista aamiaisista. Kokkailla. Kävellä. Joogata. Meditoida. Seisoa ikkunan ääressä ja tuijotella ulos. Maata sohvalla ja katsella oman kotini seiniä. 

Ei oikeastaan yhtään pöllömpää!

Vanhustyö on ja pysyy - riippakivenä

Olen jatkanut omien blogikirjoitusteni selailua. Ja huomannut taas kerran että asiat tuppaavat unohtumaan. Hämmästyin kun luin vanhustyön erikoisammattitutkinnon taipaleestani. Miten monipuolinen se matka olikaan. Siinä tuli opittua ja pohdittua yhtä sun toista. Ja kun silmät olivat avoinna vanhustyölle, bongasi internetistä ja lehdistä jatkuvasti jotakin aiheeseen liittyvää.

Vaikka olinkin opintojen alkaessa (ja jatkuessakin) innoissani, kyseenalaistin niiden hyödyllisyyden. Toki ne kasvattivat minua henkilökohtaisesti, mutta arvostaisivatko työmarkkinat niitä? Kysyin tätä vastuukouluttajaltanikin. Hän ei osannut oikein vastata. Voin kertoa nyt jälkikäteen vastauksen. Työrintamalla tästä koulutuksesta ei ollut mitään hyötyä. En saanut sen avulla ohjaavia tai kehittäviä töitä, vaikka niitä hain. Palkkaani tai työtehtäviini se ei myöskään vaikuttanut millään tavalla.

Harmi. Kuitenkin vanhustyön erikoisammattitutkinnon omaavalla on aina joku sote-alan koulutus, sekä jo valmiiksi usean vuoden kokemus vanhustyöstä. Hänellä on siis rutkasti ruohonjuuritason näkemystä ja kokemusta. Ne kun yhdistää kehittämisnäkökulmaan, niin avot! Melkoinen käytäntöjen kehittäjä olisi tarjolla.

Mutta ei! Ei ainakaan sote-alalla. Pitää olla vähintään geronomi, jolle uskotaan kehittämistyöt. Uskotaanko hänellekään? Pyöritään taas noidankehää, mikä ei johda (eikä ole vuosikausiin johtanut) yhtään mihinkään. Vanhustyö on ja pysyy. Stabiilina. Ongelmaisena. Riippakivenä.

Olen näköjään jaellut Krista Kiurulle vinkkejä jo vuonna 2019

Kun kirjoittelin tähän blogiini vinkki vitosia Krista Kiurulle kaksi ja puoli vuotta sitten, enpä olisi ikimaailmassa uskonut, mikä tilanne on nyt.

Krista Kiuru olisi silloin tarjonnut sote-alalaisille kokopäivätyötä ja houkutellut alanvaihtajat takaisin. Hän suunnitteli laittavansa työolot kuntoon ja vanhustyön arvostuksen kasvuun.

Superin puheenjohtaja Silja Paavola sen sijaan suunnitteli saavansa vanhustyön sisällön ja arvostuksen kuntoon.

Mutta kuinkas sitten kävikään!

Minkäänlaista parannusta ei ainakaan minun nähdäkseni tapahtunut. Sen sijaan Krista Kiurun johdolla ja  Silja Paavolan säestyksellä olemme nyt tilanteessa joissa myös vanhustyön tekijät joutuvat näyttämään työnantajalleen vihreää koronapassiaan. Jos eivät näytä niin työvelvoite ja palkanmaksu päättyvät. Ymmärtääkseni rahaa elämiseen ei tipu työvoimatoimistonkaan kautta koska työntekijää ei ole irtisanottu. On tehty pahempaa; jätetty roikkumaan löysään hirteen. Apua!

Kurkkaapa, mikä oli tilanne tuolloin 19.7.2019: https://developerofelderlycare.blogspot.com/2019/07/ Silloin tuntui että se on paha, mutta eipä se ole mitään verrattuna viimeiseen kahteen koronavuoteen sekä sen tähänastiseen huipennukseen. Huomaapahan kuitenkin sen, miten poliitikot ja muut silmäätekevät sumeilematta valehtelevat. Karua, kun eivät joudu siitä edes vastuuseen.

Heippa hei sote ja vanhustyö

Enpä olisi innokkaana vanhustyön erikoisammattitutkinnon opiskelijana silloin kolmisen vuotta sitten uskonut, mikä on tilanne vuonna 2022. Sen sijaan, että alaa olisi kehitetty ja tehty vetovoimaisemmaksi, sinne lätkäistiin koronapassi. Halleluja!

Nyt kun minun taisteluni sote-alalla ja samalla vanhustyössä päättyy, haluan nostaa esille aikaisempia kirjoituksiani aiheeseen liittyen. Olkoon ne testamenttini. RIP sote.

https://developerofelderlycare.blogspot.com/2019/02/vanhustyon-iloinen-vallankumous.html

https://developerofelderlycare.blogspot.com/2019/02/vanhustyon-iloinen-vallankumous-osa-2.html

Nyt on se päivä!

Uudet alut ovat vapauttavia. Tämä tunne on mahtava. Tänään, 1.2.2022 lisäkseni monella muullakin on päivä, jolloin työvelvoite ja palkanmaksu päättyvät. En ole ihan varma tästä Sanna Marinin ja Krista Kiurun aikaansaannoksen lainvoimaisuudesta, mutta minun tapauksessani se taitaa olla kuitenkin ihan hyvä juttu. Pyysinhän itselleni aikaa ja energiaa jo tammikuun alussa tässä pikaisessa postauksessani. Nyt sitä sain. Aion hetken huokaista, sitten käärin hihani ja annan sormieni liitää pitkin läppärini näppäimistöä. Nähtäväksi jää, mitä synnytän.

Valehtelisin jos väittäisin, että tämä ei kirpaise. Kirpaisee se. Ja kovasti. Työskentelin yksityisellä sektorilla yrityksessä, mikä tarjoaa sosiaalialan tukipalveluja. En tehnyt hoitotyötä, mutta työskentelin riskiryhmien kanssa. En kokenut olevani terveenä minkäänlainen uhka asiakkaille. Mutta en toden totta suostunut käyttämään maailman älyttömintä keksintöä, koronapassia, työpaikallani. Siksi suljin työpaikkani oven eilen viimeistä kertaa. Huom! En ota tässä kantaa rokotuksiin. Minun mielestäni rokotetut ovat ok, rokottamattomat ovat ok, mutta koronapassi ei todellakaan ole ok.

En ole korvaamaton. Kukaan ei ole. Mutta minulla on ikävä ihania senioriasiakkaitamme. 

Häntä, jonka kanssa tein joka viikko pieniä retkiä. Ajoimme autolla jonnekin mukavaan paikkaan, kävelimme siellä ja joskus kahvittelimme. Istutimme marraskuussa kukkasipulit ja haaveilimme, miten yhdessä ihailemme keväistä kukkaloistoa. Leivoimme joulupullaa ja tähtitorttuja. Kikattelimme, hassuttelimme ja päätimme vielä jonakin päivänä lähteä yhdessä Balille. 

Häntä, jonka kanssa söimme yhdessä valmistamani lounaan. Hän toivoi että jälkiruokakahvit nautitaan olohuoneessa niin, että minäkin nostan jalat sohvalle ja rentoudun. Hänen toiveensa toteutin mielelläni. Taustalla soi hänen rakastamansa klassinen musiikki. Usein hän intoutui muistelemaan menneitä. Hurmaavaa siirtolapuutarhamökkiään, missä kasvoivat maailman parhaimmat perunat ja suloisimmat kukkaset. Myrkynvihreää kävelypukuaan ja sinisävyistä tanssimekkoaan. Elämänsä rakkautta, joka odottaa häntä nyt pilven reunalla. 

Häntä, jonka sydämeen pääsi hivuttautumaan pikkuhiljaa, varovaisin askelin. Jonka humoristisen ja touhukkaan persoonan päälle Alzheimer oli heittänyt viittansa. Kun juttelimme, kuuntelimme toivemusiikkia ja jumppasimme, raikui nauru ja sanan säilä sivalsi. Alzheimer joutui väistymään hetkeksi syrjään kun kohtasimme toisemme sydämestä sydämeen.

Häntä, joka keitti lähes jokaisella käynnillä espressot. Kun niitä nautimme, lenteli ympärillämme taikapöly. Keskustelut olivat filosofisia. Pohdimme kirjallisuutta ja arkkitehtuuria. Hän kertoi tarinoita lapsuudestaan, nuoruudestaan, aikuisuudestaan ja vanhuudestaankin. Häneltä opin, mitä on positiivisiuus. Hän hymyili valloittavasti. Aina.

Heitä, joita kuljetin asioille. Jos he eivät päässeet mukaan, tein itse kauppaostokset. Se on suuri apu ihmiselle, joka ei pysty liikkumaan. Niinkuin sekin, että vie viikon aikana kertyneet roskapussit roskikseen. Autoin puhelimen ja tietokoneen kanssa. Kuuntelin. Kerroin. Keskustelin. Koimme. Nauroimme. Ulkoilimme.

Sain olla monelle arjen apuna. Jopa sen pelastajana. Se voi kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta sitä se ei ole. Näin jälkeen päin ajateltuna se on kaikkein tärkeintä!

Olen ollut mykkänä ihan liian kauan

Minulla on ollut tarve kirjoittaa. Olen kirjoittanutkin jotakin instagramiin ja omaan kalenteriini. Pikkupätkiä ja ajatuksia. Sen pidempiin pohdiskeluihin en ole kyennyt. Luovuuteni on kadonnut jonnekin enkä tiedä minne. Toivon että se kolkuttelisi jo ovella. Päästäisin sen sisään ja tervehtisin iloisesti. Pyytäisin jäämään pitkäksi ajaksi. Oi, se olisi ihanaa. Tuttua ja turvallista. Kirjoittaisin ja valokuvaisin taas. Opettelisin maalaamaan. Siihenkin on polte ja kaipaus.

Luin kohta kaksi vuotta sitten kirjoittamani tekstin validaatiosta. Tottakai validaatio on minulle tuttu juttu edelleen, mutta osa sen hienouksista on päässyt unohtumaan. Siksipä olikin hyvä virkistää muistia. Toden totta, se on hieno menetelmä! Lukaisethan sinäkin:

Validaatio on ihan parasta

Toivottavasti tavataan taas pian. Uusin jutuin ja kujein. Siihen saakka, kaikkea hyvää vuodelle 2022!