Korona on kurittanut meitä jo reilun vuoden. Vuosi sitten moni riskiryhmäläinen pysyi neljän seinän sisällä eikä käynyt edes kaupassa. Läheiset kävivät ovensuussa tai ikkunan takana tai nähtiin videopuheluiden välityksellä. Vaikka se ei mukavaa ollut silloinkaan, oli siinä hippunen uutuuden viehätystä. Silloin jaksettiin senkin voimalla kun luultiin että tämä kestää hetken ja loppuu sitten. Kesä menikin leppoisammin kunnes syystuulet toivat tullessaan jälleen ikävää koronaviestiä. Ja sitähän on nyt jatkunut yli talven ja uuden kevään alkuun asti. Tuoko kesäkään helpotusta?
Miten vanhusväestömme uupuu rajoitusten ja pakkojen edessä?
Itse työskentelen vanhusten parissa ja siksi olen kuullut monenlaista tarinaa. Eräs rouva on ollut hyvin aktiivinen. Hän on harrastanut liikuntaa useamman kerran viikossa sekä nautiskellut taidenäyttelyissä ja kahviloissa. Kotimaan- ja ulkomaanmatkojakin hän on tehnyt viime vuosiin saakka. Nyt ovat kaikki aktiviteetit häneltäkin loppuneet. Hän sanoo yleiskuntonsa romahtaneen. Hän käy kävelyllä läheistensä ja ilostuttajan kanssa. Tuolijumppaakin teemme, mutta kaikki tämä on paljon vähemmän kuin aikaisemmin. Hänen positiivinen mielensä on välillä matalalla. Hänestä tuntuu että hänet on teljetty neljän seinän sisälle. Ennen uusia sulkutoimenpiteitä ehdimme käydä kahvilassa. Voi kuinka se piristi hänen mieltään. Nyt kun sekään ei ole mahdollista, käymme kävelyllä eri paikoissa. Ajamme autolla jonnekin ihanaan paikkaan, kävelemme siellä, ihailemme maisemia ja nautimme kenties take away-kahvit. "Tämä pelasti päiväni", sanoo hän.
Muutama asiakas on käynyt kerran viikossa päiväkeskuksessa. Se on ollut viikon kohokohta ja henkireikä. Siellä on tavannut muita ihmisiä ja päässyt käymään kodin ulkopuolella. On saanut jumpata, laulaa ja askarrella. Lounas ja päiväkahvit on ollut mukava herkutella toisten seurassa. Reiluun vuoteen heillä ei ole ollut tätä iloa. Ja milloin mahtaa olla seuraavaksi? Muistan kuinka vuosi sitten mietimme että syksyllä se varmasti taas jatkuu, seuraavaksi odotimme vuodenvaihdetta. Nyt on tainnut toivo mennä. Moni heistä ei varmasti enää kykene mukaan päiväkeskustoimintaan jos ne joskus vielä aukeavat. He ovat jämähtäneet neljän seinän sisälle ja sieltä on enää vaikea lähteä ulos.
Näitä samoja asioita pohdin viime vuoden toukokuussakin.Onneksi ei silloin tiedetty mitä tuleman pitää!
Miten ihmeessä me voimme auttaa vanhuksiamme?
Kuka tahansa voi soittaa, skypettää tai viestitellä oman läheisen vanhuksensa kanssa. Minun mielestäni nähdäkin voi kun muistaa turvavälit. Kevään tullen ulkoilmassa tapaamisen luulisi olevan turvallista. Voi ilahduttaa vanhustaan kukkakimpulla, postikortilla tai vaikkapa lämpimäisillä. Oikeastaan vain mielikuvitus on rajana.
Mutta mitäpä jos vanhuksella on masennuksen merkkejä? Itse olen huomannut että ennen maailman positiivisin ihminen surkutteleekin nyt elämäänsä. Mikään ei tunnut miltään eikä asioihin jaksa tarttua kuten ennen. On tullut uudenlaisia kolotuksia ja liikuntarajoitteita. Se onkin jo vaikeampi juttu. Kuinka pitkät jonot ovat vanhuspsykiatrian poliklinikalle? Mikä muu taho voisi auttaa?
Sanon niin asiakas- kuin läheisvanhuksillekin että seuraisivat mahdollisimman vähän uutisia. Sieltä kun tulee jatkuvalla syötöllä ahdistavaa koronasanomaa. Mitäpä jos ulkoilisi, lukisi, katselisi sarjoja. Jos pystyy niin neuloisi, valokuvaisi, jumppaisi. Miettisi mitkä asiat tuovat iloa ja vaihtelua elämään.
Minkälaisia kokemuksia sinulla on vanhusten ja muiden riskiryhmäläisten korona-ajan haasteista? Miten olet piristänyt heitä? Kiitos kun kerrot. Voin koota vaikka uuden postauksen niiden tarinoiden ympärille.
Vanhusasiakkaan kanssa nautimme maaliskuiset nimipäiväkahvit kotosalla.
