24.2.2022

Kyllä vaan - oleilu on ihanaa!

Olen nyt päässyt oleilun makuun, kun neljäs viikko ilman työvelvoitetta rientää vauhdikkaasti eteenpäin. Kävin pääkaupunkiseudulla. Olen ulkoillut, kokkaillut, meditoinut. Olen nukkunut pitkiä yöunia. Olen huomannut, että ihmisen elämä on parhaimmillaan hyvin yksinkertaista. Hitautta. Nautinnollisia aterioita. Liikuntaa. Lepoa. Mietiskelyä. Havainnointia. Läheisten kanssa käytyjä keskusteluja ja viestittelyjä. Parasta!

Olen myös tutkaillut, mitä varastokoppiini on kertynyt. No, kymmenittäin valokuva-albumeja lähinnä omilta nuoruusvuosiltani ja kahden lapseni elämän varrelta. Vieläkin enemmän lasten- ja nuortenkirjoja. Niitä olen roudannut muuttojen yhteydessä varastosta toiseen. Monta kertaa. Nyt kannoin ne kaikki kotiin ja kävin niitä läpi. Olen jo aikaisemminkin antanut läheisille lapsille lastenkirjoja. Annan taas. Luovutan myös tyttäreni hänelle rakkaat kirjat hänen omiin hoteisiinsa. Pojan kirjat ja yhteiset ihanuudet jätän vielä omaan kaappiini. 

Jo muutama vuosi sitten kokosin nuoruusvuosieni raikulikuvat yhteen albumiin ja heitin monen monta otosta roskikseen. Lasten kuville en henno tehdä samaa. Albumit ovat nyt kuitenkin kaapissani. Voimme katsella niitä yhdessä ja jos he haluavat, saavat ottaa itselleen heille tärkeitä kuvia. Niinä vuosina tuli muuten kuvattua paljon. Ja kun silloin ei ollut älypuhelimia, olen kiinnittänyt aidot, paperiset valokuvat albumeihin ja tekstittänyt ne. Hämmästyin, miten paljon olemme matkustelleet. Ihmettelen sitäkin, miten ajanjaksojen tunnelmat välittyvät kuvien kautta. Kun oli vaikeita aikoja, tulvahtaa kuvasta ahdistus, hämmennys ja pelko. Jotkut kuvat taas huokuvat iloa, onnea ja naurua. Oi niitä aikoja!

Että tämmöistä tänne. Terapeuttista tekemistä. Tutkiessani viimeisimpien opiskelujeni (LCF life coach, shindo-ja yinjoogaohjaaja, vanhustyön erikoisammattitutkinto, validaatiohoitaja) materiaaleja, tajusin miten paljon osaan. Miten monen alan asiantuntija olen. Visioni on ollut jo kauan, että haluan jakaa osaamistani muillekin. Siispä siihen kirjoittamisen, sisällöntuotannon, valmentamisen ja ohjaamisen kautta työni ja yrittäjyyteni tulee liittymään. Siltä tuntuu ainakin nyt.



Vihdoin jaksoin siirtää kuvia uudelle läppärilleni.Tämä kuva on otettu noin vuosi sitten. Olemme ulkoilemassa senioriasiakkaan kanssa. Taisimme käydä tuolloin myös korvapuustikahveilla. 
Muisto on ihana ja elää ikuisesti <3

15.2.2022

Kolmas oleiluviikko starttasi tänään

Kaksi viikkoa on vierähtänyt nopeasti. Aluksi hehkutin vapauden huumaa tähän tyyliin Vapaalta toki tuntuu vieläkin mutta on tässä tullut käytyä läpi muunkinlaisia tuntemuksia.

Suunnittelin, että ensin otan rennosti. Otinkin. Tapasin läheisiäni, kokkailin ja siivoilin. Ulkoilin. Toisella viikolla sitten käärin hihat. Olin yhteydessä TE-toimistoon ja työttömyyskassaan. Selvittelin yrittäjyyden mahdollisuutta. Voisinko saada starttirahaa? Ehkä, mutta pitäisi tehdä liiketoimintasuunnitelma ja kannattavuuslaskelma. Olen tehnyt aikanaan useampiakin sellaisia, joten tuttu juttu. Nykyään neljältä ensimmäiseltä yrittäjyyskuukaudelta (mahdollisesti pidempäänkin) maksetaan päivärahaakin. Tämä on uusi, hyvältä kuulostava tieto. Tämä jos mikä auttaa aloittelevaa yrittäjää ensimmäisten kuukausien aikana alkuun. Tutkailin vähän Duunitoria ja MOL:in sivuja. Työpaikkailmoitukset eivät ole muuttuneet sitten viime näkemän. Nuoria ja kokeneita siellä etsitään edelleen. 

Ideoita syntyy ja kuolee. Ne ovat kuin tähdenlentoja. Syttyvät, loistavat hetken ja sinkoavat kauas pois. Välillä ihmettelen innovatiivisuuttani. Joskus harmittelen luovuuteni piiloutumista. Järjen ääni kolkuttaa ja kuiskaa, että olisit nyt vaan. Oleilisit! Siitähän olet haaveillut. Kyllä ne sanat ja värit saapuvat, kun niitä jaksaa odottaa. Hiljaa hyvä tulee.

Se on juuri näin! Niinpä olen päättänyt oleilla. Nauttia läheisteni seurasta. Lukea ja kuunnella kirjoja. Katsella YouTube-videoita ja sarjoja. Osallistua webinaareihin. Nauttia hitaista aamiaisista. Kokkailla. Kävellä. Joogata. Meditoida. Seisoa ikkunan ääressä ja tuijotella ulos. Maata sohvalla ja katsella oman kotini seiniä. 

Ei oikeastaan yhtään pöllömpää!



12.2.2022

Vanhustyö on ja pysyy - riippakivenä

Olen jatkanut omien blogikirjoitusteni selailua. Ja huomannut taas kerran että asiat tuppaavat unohtumaan. Hämmästyin kun luin vanhustyön erikoisammattitutkinnon taipaleestani. Miten monipuolinen se matka olikaan. Siinä tuli opittua ja pohdittua yhtä sun toista. Ja kun silmät olivat avoinna vanhustyölle, bongasi internetistä ja lehdistä jatkuvasti jotakin aiheeseen liittyvää.

Vaikka olinkin opintojen alkaessa (ja jatkuessakin) innoissani, kyseenalaistin niiden hyödyllisyyden. Toki ne kasvattivat minua henkilökohtaisesti, mutta arvostaisivatko työmarkkinat niitä? Kysyin tätä vastuukouluttajaltanikin. Hän ei osannut oikein vastata. Voin kertoa nyt jälkikäteen vastauksen. Työrintamalla tästä koulutuksesta ei ollut mitään hyötyä. En saanut sen avulla ohjaavia tai kehittäviä töitä, vaikka niitä hain. Palkkaani tai työtehtäviini se ei myöskään vaikuttanut millään tavalla.

Harmi. Kuitenkin vanhustyön erikoisammattitutkinnon omaavalla on aina joku sote-alan koulutus, sekä jo valmiiksi usean vuoden kokemus vanhustyöstä. Hänellä on siis rutkasti ruohonjuuritason näkemystä ja kokemusta. Ne kun yhdistää kehittämisnäkökulmaan, niin avot! Melkoinen käytäntöjen kehittäjä olisi tarjolla.

Mutta ei! Ei ainakaan sote-alalla. Pitää olla vähintään geronomi, jolle uskotaan kehittämistyöt. Uskotaanko hänellekään? Pyöritään taas noidankehää, mikä ei johda (eikä ole vuosikausiin johtanut) yhtään mihinkään. Vanhustyö on ja pysyy. Stabiilina. Ongelmaisena. Riippakivenä.


7.2.2022

Olen näköjään jaellut Krista Kiurulle vinkkejä jo vuonna 2019

Kun kirjoittelin tähän blogiini vinkki vitosia Krista Kiurulle kaksi ja puoli vuotta sitten, enpä olisi ikimaailmassa uskonut, mikä tilanne on nyt.

Krista Kiuru olisi silloin tarjonnut sote-alalaisille kokopäivätyötä ja houkutellut alanvaihtajat takaisin. Hän suunnitteli laittavansa työolot kuntoon ja vanhustyön arvostuksen kasvuun.

Superin puheenjohtaja Silja Paavola sen sijaan suunnitteli saavansa vanhustyön sisällön ja arvostuksen kuntoon.

Mutta kuinkas sitten kävikään!

Minkäänlaista parannusta ei ainakaan minun nähdäkseni tapahtunut. Sen sijaan Krista Kiurun johdolla ja  Silja Paavolan säestyksellä olemme nyt tilanteessa joissa myös vanhustyön tekijät joutuvat näyttämään työnantajalleen vihreää koronapassiaan. Jos eivät näytä niin työvelvoite ja palkanmaksu päättyvät. Ymmärtääkseni rahaa elämiseen ei tipu työvoimatoimistonkaan kautta koska työntekijää ei ole irtisanottu. On tehty pahempaa; jätetty roikkumaan löysään hirteen. Apua!

Kurkkaapa, mikä oli tilanne tuolloin 19.7.2019: https://developerofelderlycare.blogspot.com/2019/07/ Silloin tuntui että se on paha, mutta eipä se ole mitään verrattuna viimeiseen kahteen koronavuoteen sekä sen tähänastiseen huipennukseen. Huomaapahan kuitenkin sen, miten poliitikot ja muut silmäätekevät sumeilematta valehtelevat. Karua, kun eivät joudu siitä edes vastuuseen.



4.2.2022

Heippa hei sote ja vanhustyö


Enpä olisi innokkaana vanhustyön erikoisammattitutkinnon opiskelijana silloin kolmisen vuotta sitten uskonut, mikä on tilanne vuonna 2022. Sen sijaan, että alaa olisi kehitetty ja tehty vetovoimaisemmaksi, sinne lätkäistiin koronapassi. Halleluja!

Nyt kun minun taisteluni sote-alalla ja samalla vanhustyössä päättyy, haluan nostaa esille aikaisempia kirjoituksiani aiheeseen liittyen. Olkoon ne testamenttini. RIP sote.

https://developerofelderlycare.blogspot.com/2019/02/vanhustyon-iloinen-vallankumous.html

https://developerofelderlycare.blogspot.com/2019/02/vanhustyon-iloinen-vallankumous-osa-2.html


1.2.2022

Nyt on se päivä!

Uudet alut ovat vapauttavia. Tämä tunne on mahtava. Tänään, 1.2.2022 lisäkseni monella muullakin on päivä, jolloin työvelvoite ja palkanmaksu päättyvät. En ole ihan varma tästä Sanna Marinin ja Krista Kiurun aikaansaannoksen lainvoimaisuudesta, mutta minun tapauksessani se taitaa olla kuitenkin ihan hyvä juttu. Pyysinhän itselleni aikaa ja energiaa jo tammikuun alussa tässä pikaisessa postauksessani. Nyt sitä sain. Aion hetken huokaista, sitten käärin hihani ja annan sormieni liitää pitkin läppärini näppäimistöä. Nähtäväksi jää, mitä synnytän.

Valehtelisin jos väittäisin, että tämä ei kirpaise. Kirpaisee se. Ja kovasti. Työskentelin yksityisellä sektorilla yrityksessä, mikä tarjoaa sosiaalialan tukipalveluja. En tehnyt hoitotyötä, mutta työskentelin riskiryhmien kanssa. En kokenut olevani terveenä minkäänlainen uhka asiakkaille. Mutta en toden totta suostunut käyttämään maailman älyttömintä keksintöä, koronapassia, työpaikallani. Siksi suljin työpaikkani oven eilen viimeistä kertaa. Huom! En ota tässä kantaa rokotuksiin. Minun mielestäni rokotetut ovat ok, rokottamattomat ovat ok, mutta koronapassi ei todellakaan ole ok.

En ole korvaamaton. Kukaan ei ole. Mutta minulla on ikävä ihania senioriasiakkaitamme. 

Häntä, jonka kanssa tein joka viikko pieniä retkiä. Ajoimme autolla jonnekin mukavaan paikkaan, kävelimme siellä ja joskus kahvittelimme. Istutimme marraskuussa kukkasipulit ja haaveilimme, miten yhdessä ihailemme keväistä kukkaloistoa. Leivoimme joulupullaa ja tähtitorttuja. Kikattelimme, hassuttelimme ja päätimme vielä jonakin päivänä lähteä yhdessä Balille. 

Häntä, jonka kanssa söimme yhdessä valmistamani lounaan. Hän toivoi että jälkiruokakahvit nautitaan olohuoneessa niin, että minäkin nostan jalat sohvalle ja rentoudun. Hänen toiveensa toteutin mielelläni. Taustalla soi hänen rakastamansa klassinen musiikki. Usein hän intoutui muistelemaan menneitä. Hurmaavaa siirtolapuutarhamökkiään, missä kasvoivat maailman parhaimmat perunat ja suloisimmat kukkaset. Myrkynvihreää kävelypukuaan ja sinisävyistä tanssimekkoaan. Elämänsä rakkautta, joka odottaa häntä nyt pilven reunalla. 

Häntä, jonka sydämeen pääsi hivuttautumaan pikkuhiljaa, varovaisin askelin. Jonka humoristisen ja touhukkaan persoonan päälle Alzheimer oli heittänyt viittansa. Kun juttelimme, kuuntelimme toivemusiikkia ja jumppasimme, raikui nauru ja sanan säilä sivalsi. Alzheimer joutui väistymään hetkeksi syrjään kun kohtasimme toisemme sydämestä sydämeen.

Häntä, joka keitti lähes jokaisella käynnillä espressot. Kun niitä nautimme, lenteli ympärillämme taikapöly. Keskustelut olivat filosofisia. Pohdimme kirjallisuutta ja arkkitehtuuria. Hän kertoi tarinoita lapsuudestaan, nuoruudestaan, aikuisuudestaan ja vanhuudestaankin. Häneltä opin, mitä on positiivisiuus. Hän hymyili valloittavasti. Aina.

Heitä, joita kuljetin asioille. Jos he eivät päässeet mukaan, tein itse kauppaostokset. Se on suuri apu ihmiselle, joka ei pysty liikkumaan. Niinkuin sekin, että vie viikon aikana kertyneet roskapussit roskikseen. Autoin puhelimen ja tietokoneen kanssa. Kuuntelin. Kerroin. Keskustelin. Koimme. Nauroimme. Ulkoilimme.

Sain olla monelle arjen apuna. Jopa sen pelastajana. Se voi kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta sitä se ei ole. Näin jälkeen päin ajateltuna se on kaikkein tärkeintä!



Perhehoito osa 6: Lyhytaikainen, päiväaikainen, osapäiväinen - varsinainen termiviidakko

Tervetuloa mukaan sarjan kuudenteen ja viimeiseen osaan, missä kurkataan perhehoitajan luona tapahtuvaan päiväaikaiseen perhehoitoon. Sarjan...