Kaikki on vinksin vonksin

….tai ainakin heikun keikun!

Palaan vielä 13.2.2020 ilmestyneen Kotilieden juttuihin. Essi Salonen on otsikoinut kirjoituksensa "Yksin kotona" ja jatkaa: "Moni muistisairas elää viimeiset vuotensa kotona turvattomana koska hoivakotiin ei pääse."

Ja näinhän ei tietenkään pitäisi olla. Eikö jo maalaisjärjen kuuluisi kuiskata että turvattomuus on yksi niistä kriteereistä jolloin hoivakodin oven pitäisi aueta kolkuttavalle. Näin ei kai sitten olekaan. Koska turvattomuus ei ole lain mukainen kriteeri. Onko tässäkin asiassa tuijotettava lakipykäliä? Eikö inhimillisyydellä ja empaattisuudella ole mitään sijaa? Kihisen raivosta!

Tässä jutussa referoidaan asiantuntijoita. Terveyden- ja hyvinvoinninlaitoksen JOHTAVA ASIANTUNTIJA Sari Kehusmaa sanoo, että tavallisesti kotihoidossa olevilla on lieviä muistioireita. Pidemmälle ehtinyttä muistisairautta sairastavilla kotihoito onnistuu usein omaishoitajan kanssa. Hän jatkaa vielä että kynnys tehostettuun asumiseen pääsemiseen on korkea.

Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymän TULOSALUEJOHTAJA Corinne Soini puolestaan kertoo että he paraikaa valmistelevat tavallista palveluasumista koskevaa kriteeristöä. 5-6- vuotta sitten Lahti panostikin palveluasumiseen, mutta sitten lopettivat sen ja nyt taas on huomattu että tarvitaankin monipuolisempia asumismuotoja.

Laura Perttola on väitellyt Vaasan yliopistossa vanhuspalveluiden saamisen edellytyksistä. Hänen mielestään kuntien on tekopyhää väittää, että jos ikäihminen ilmoittaa haluavansa asua kotona, on asiakkaan sana pyhä. Eihän se ole sitä silloinkaan kun ihminen haluaa päästä pois kotoaan.

Myös Anna Mäki-Petäjä-Leinonen Itä-Suomen yliopistosta  on sitä mieltä että jos tarve vaikka turvattomuuden takia hoitopaikkaan on, se tulee olla saatavissa. Aikaisemmin kun vanhuspalvelulaissa puhuttiin arvokkaan elämän turvaamisesta ja sitä pidettiin silloin yhtenä pitkäaikaiseen laitoshoitoon pääsemisen perusteena.

Samassa jutussa tytär kertoo muistisairaan isänsä tarinaa. Hänellä on jo pitkälle edennyt muistisairaus ja hän asuu yksin kotonaan. Kotihoito käy neljästi päivässä. Lisäksi lapset perheineen vierailevat isän luona ja soittelevat hänelle. Myös isä soittelee heille. Joskus 30 kertaa päivässä kun ei muista että juurihan edellinen puhelu loppui. Palveluasumispaikkaa hänelle ei järjesty!

Että huh huh!

En toisaalta ihmettele kun luen JOHTAVAN ASIANTUNTIJAN ja TULOSALUEJOHTAJAN lausumia. Nehän ovat pelkkää sanahelinää ja paperien pyöritystä. Mennään kaksi askelta eteen ja kolme taakse. Ruohonjuuritason näkemys on kadonnut.

Yliopistoihmiset sen sijaan ovat paljon lähempänä totuutta.

Ja siinä karussa totuudessa elävät muistisairas isä ja hänen lähipiirinsä.

Tehkää, hyvänen aika, asioille jotakin! Olen ennenkin kirjoittanut, että niille olisi pitänyt tehdä paljonkin jo 10 vuotta sitten. Aloittakaa edes nyt! Ettei sitten vaan tule yllätyksenä, että suuret ikäluokat ovat 10 vuoden päästä yli 80-vuotiaita. Monella heistä on silloin muistisairaus. Useat heistä tarvitsevat hoivaa.

Ai niin! Vantaalla vapautui palvelutalosta yksiö. Sen asukas kuoli 4.2.2020. Asunto on ollut  nyt reilun viikon tyhjä, se on siivottu perusteellisesti ja avaimetkin luovutettiin jo. Tyhjänä se ilmeisesti tulee olemaan vielä maaliskuunkin ajan. No, vuokranantaja ei tässä mitään tule häviämään, koska kuolinpesä maksaa vuokran tuoltakin ajalta. Onko siis niin, että Vantaalla ei ole pulaa palvelutaloasunnoista? Sielläkö ei niihin ole jonoa? Kuinka monta asuntoa siellä lepää ilman asukasta?

Vielä kerran huh huh! Järki hoi, älä jätä!

Validaatio on ihan parasta

Tätä voi kutsua johdatukseksi. Olin asiakkaan luona ja hänen pöydällään oli Kotiliesi. Huomasin että lehti oli keskittynyt muistiasioihin. Selasimme lehden pikaisesti. Päätin ostaa sen itsellenikin, koska aihe kiinnostaa ja haluan paneutua siihen syvemmin. Kotona sitten ajattelin ensimmäisenä lukea Hanna Jensenin jutun hänen muistisairaasta isästään. Mutta mitä ihmettä! Kirjoitus kertoikin validaatiosta. Minun lempilapsestani. Hanna on käynyt kahden päivän kurssin liittyen muistisairaan kohtaamiseen validaation avulla. Opinahjo oli Stadin aikuisopisto ja opettaja Anna-Maija Ruhanen.

Sama paikka missä itsekin opiskelin vanhustyön erikoisammattitutkinnon ja siihen sisäänleivotun validaatiohoitaja-osuuden. Anna-Maija oli myös minun opettajani tällä matkalla <3

Luin tuon Kotilieden "Olisinpa tiennyt tämän kymmenen vuotta sitten" otsikoidun kirjoituksen moneen kertaan. Älyttömän hyvin kirjoitettu! Sain siitä innokkeen kirjoittaa tämän jutun, mikä on ollut ajatuksissani jo kauan.

Olen aikaisemminkin hehkuttanut validaatiota täällä blogissa vajaa vuosi sitten. Silloin opintoni olivat vielä kesken ja olin eri tavalla innoissani kuin nyt. Silloin halusin imeä itseeni kaiken mahdollisen tiedon ja soveltaa sen käytäntöön. Nyt haluan pitää validaation osana omaa työtäni ja jakaa ilosanomaa muillekin.

Validaatio on monelle tuntematon käsite. Sana tulee englanninkielisestä sanasta validate, mikä tarkoittaa suomeksi vahvistaa. Osuva sana. Vahvistetaan muistisairaan kohdalla sitä mitä hänellä vielä on. Hänen tunteensa ja oma kokemuksensa todellisuudesta ovat sellaisenaan merkittäviä.

Menetelämä äiti on yhdysvaltalainen, saksalaistaustainen, vuonna 1932 syntynyt Naomi Feil. Hänen ajatteluunsa ovat vaikuttaneet psykologit, erityisesti elämänvaihetutkija Erik H. Eriksson, tarveajattelun kehittäjä Abraham Maslow, asiakaskeskeisen psykologian luoja Carl Rogers sekä psykoanalyytikot Sigmund Freud ja Carl Gustaf Jung.

Hänen perusajatuksensa ihmisen käyttäytymisestä ovat seuraavaa:

• ihmiset ovat keskenään tasa-arvoisia ja heitä pitää kohdella yksilöinä
• ihminen on arvokas aina, myös muistisairaana
• muistisairaan käyttäytymiselle on syy
• vanhan ihmisen käyttäytyminen heijastaa fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia muutoksia koko elämän ajalta - kyse ei ole vain aivojen anatomisista muutoksista
• vanhan ihmisen käytöstä voidaan muuttaa vain jos hänellä itsellään on siihen halu
• vanha ihminen tulee hyväksyä arvostelematta
• tietyt elämäntehtävät liittyvät tiettyihin elämänvaiheisiin - epäonnistuminen niissä voi johtaa psyykkisiin ongelmiin
• kun lähimuisti pettää, ihminen yrittää rakentaa tasapainon palauttamalla mieleensä menneisyyden muistot
• ahdistus vähenee kun tunteet ilmaistaan, tunnustetaan ja niitä kuunnellaan arvostaen
• kiellettyinä ja sivuutettuina tunteet voimistuvat
• empatia rakentaa luottamusta, mikä vähentää ahdistusta ja palauttaa ihmisen arvokkuuden

Opintojeni aikana luonamme vieraili runsaasti huipputason luennoitsijoita. Yksi näistä oli Jukka Raitio, validaation asiantuntija. Hän painotti tärkeimpinä vuorovaikutusvälineinä asennetta ja aitoa kohtaamista. Validaatiossa käytettävät keinot eivät saa muodostua temppuvalikoimaksi, mitä vedetään hihasta toinen toisensa perään jos ensimmäinen ei toimi. Hänen mukaansa tekniikat ovat sitä varten, että muistisairaalla on tasavertaisempi ja parempi olo. Ei suinkaan siksi että hänet saadaan toimimaan halutulla tavalla. Jukka Raitio sanoi myös että muistisairaan mielikuvat ovat aina merkityksellisiä. Siksi niitä ei pidä kutsua harhoiksi. Varastaminen, lähteminen, kuljeskelu, hakkaaminen, tavaroiden piilottelu tai siirtely ovat vertauskuvia. Eivät kiusantekoa. Siksi keskustelussa pitäisikin saada selville mielikuvat toimien takaa. Validaatiota käyttäessä omat aivot onkin kiepautettava uuteen moodiin. Se on vaikeaa, mutta antoisaa.

Tässä vielä tiivistetysti 14 validaation keinoa:

•  oma keskittyminen tilanteeseen, täydellinen läsnäolo
• käyttäytymisen yhdistäminen tarpeeseen
• peilaus eli tunnetilan ja liikkeen myötäily
• kysyminen selkeästi yksi asia kerrallaan mieluiten kysymyssanoilla kuka, mikä, mitä, missä, milloin, miten, millainen - miksi-sanaa vältettävä
• sanoman uudelleen muotoilu vaikka toistamalla muistisairaan sanoman sellaisenaan tai korostamalla siitä jotakin kohtaa
• vastakohdan kuvittelu miettimällä jos asia olisikin toisin
• ääripäiden käyttö tilanteesta jolloin oli ikävintä tai mukavinta
• moniselitteisyys käyttämällä epämääräisempiä pronomineja kuten hän, ne, se
• katsekontakti
• vahvimman aistin tukeminen
• äänensävyllä voi tuoda turvaa ja myötäillä muistisairaan tunnetilaa
• sopiva kosketus
• musiikki
• muistelu
• moniselitteisyys

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa paljon enemmänkin. Siitä voisi myös puhua loputtomiin. Olisikin aivan ihana kouluttaa ihmisiä vaikkapa tuommoisen Hanna Jensenin käymän kaksipäiväisen kurssin tapaan. Siinä ajassa kurssilainen ehtii oppia validaation perusperiaatteet ja pääsee kohtaamaan muistisairaan läheisensä, asiakkaansa, asukkaansa tai potilaansa ihan eri tasolla kuin aikaisemmin.

Käytin kirjoituksessani lähteenä Anna-Maija Ruhasen ja Jukka Raition luentojen muistiinpanoja sekä Hillervo Pohjavirran kirjaa Onko tänään eilen. Kuva on 13.2.2020 ilmestyneestä Kotiliedestä.

Every moment can be The Moment

Eilen oli ystävänpäivä. Ensimmäisenä tulivat mieleen omat ystäväni, koska Suomessa ystävänpäivä on eniten juuri YSTÄVÄNpäivä. Mietin myös perhettäni ja muita läheisiäni ja toivottelinkin kaikille somessa lempeää ystävänpäivää.

Tuntui jotenkin maagiselta kun juuri ystävänpäiväviikolla kotihoidon asiakkaamme äityivät hempeiksi.

Eräskin rouva on 95-vuotias ja terve kuin pukki. Ainoastaan nivelrikko jäytää polvea ja alkava Alzheimerin tauti tekee hiljaista tuhoaan aivoissa. Hänen luonaan käydäänkin vain kaksi kertaa viikossa. Itse en ollut käynyt aikoihin. Kun nyt menin, silmiin syttyi iloinen tuike hänen sanoessaan että ei olla nähty pitkään aikaan. Hän riensi vielä halaamaan lämpimästi. Oi, miten ihanalta se tuntuikaan. Niin aidolta. Niin arvokkaalta.

Toinen asiakkaamme on 87-vuotias. Hänen Alzheimerinsa on edennyt jo pidemmälle. Välillä muisti ja toimintakyky ovat hyvät, väsyneempinä hetkinä lähimuisti kaikkoaa täysin. Käymme hänen avukseen kerran viikossa kaupassa. Kysymme lähtisikö hän mukaan, mutta hyvin harvoin hän lämpenee ajatukselle. Ostin hänelle kaksi kassillista ruokaa sun muita tarpeita. Purimme yhdessä kassit ja laitoimme tavarat paikoilleen. Hän sanoi miten kiitollinen onkaan avustamme. Mietti, kuinka työmme tekeekään iloiseksi monta ihmistä päivässä. Hänetkin. Ja kun tuntui niin onnelliselta, hän kysyi että saako antaa kunnon halit. Tottahan toki! Oi mikä huippulaatua oleva kiitos. Sydämessäni läikähti lämpöisesti.

Kolmas rouva on vielä alle kahdeksankymppinen ja pärjääkin puolisonsa kanssa vain pienen ulkopuolisen avun turvin. Hänen kanssaan läksimme yhdessä kauppa-asioille. Olin lähinnä autokuskina ja painavien tavaroiden kantajana. Reissumme sujui leppoisasti ja kun pääsimme kotiin, hänkin puhkesi ylitsevuotaviin kiitoksiin. Sanoi miten helpottunut hänen olonsa on kun kaapit ovat nyt täynnä ruokaa. Pieni halaus ja lämpöinen hymy sinetöivät yhteisen hetkemme.

Jälkeenpäin mietin näitä kohtaamisia. Kuinka onnellinen olen kun saan tavata nämä kaikki upeat ihmiset. Niin pienestä he tulevat onnellisiksi. Ei siihen tarvita isoa setelinippua tai karnevaalitunnelmaa. Läsnäolo. Kiireettömyys. Aito kohtaaminen. Ne riittävät.

Lempeää treeniä vauvasta vaariin

Helsingin Sanomien kirjoitus 3.1.2020 soi korvissani kuin kaunein sinfonia.

Tämän vuoden trendiksi ennustetaan lempeää treenaamista!

Tärkeintä on riittävä uni. Univaje on globaali ongelma ja yhä useampien maiden kansantauti. Tieto ja ymmärrys unen tärkeydestä terveydelle ovat levinneet viime vuosina räjähdysmäisesti, sanoo unilääkäri Henri Tuomilehto. Hän on ihanan maalaisjärkinen sanoessaan että vihdoin aletaan käsittää että uni on osa fysiologiaa ja perustuu ihmisen perustoimintoihin. Teot unen priorisoimiseksi kuitenkin usein puuttuvat. Harva kun on valmis muuttamaan käyttäytymistään, jos se vaatii työtä. Syitä huonosti nukkumiseen etsitään mielellään muualta kuin omista elämäntavoista. Uni pitää rutiineista. Sitä rytmittävät samanlaisina toistuvat nukkumaanmeno- ja heräämisajat, ruokailut, fyysinen aktiivisuus ja rentoutuminen.

Yksi tulevan vuoden liikuntatrendeistä on alaston treenaaminen. Se tarkoittaa sitä, että kotiin jätetään teknologia: sykemittarit, älykellot ja -puhelimet. Liikutaan siis niin kuin ennen vanhaan - omaa kehoa kuunnellen. Oman kehon kuuntelun pitäisikin olla kansalaistaito, mutta monen kohdalla ollaan kaukana siitä.

Hiljaisuus ja aikatauluttomat lajit nostetaan myös esiin. Nyt vaikkapa kävely, pyöräily tai hiihtäminen ovat nousseet arvoasteikossa. Tämä uusi trendi sopiikin siis mainiosti kaiken ikäisille ihmisille. Ei vaadi kummoisia varusteita eikä sido liikkumista aikaan, paikkaan tai aikatauluihin. 

Itse nautin nautin eniten hitaista, venyttävistä, lempeistä ja rauhoittavista lajeista. Kuten vaikka ohjaamani shindo ja yinjooga. Pitkät kävelylenkit ovat parasta terapiaa. Silloin tällöin hengästyminen pyöräillessä, kuudenteen kerrokseen rappusia noustessa tai crosstrainerilla askeltaessa tekevät terää. Kaikki nämä mielellään yksin ja hiljaisuudessa. Luonnonäänet toki tuovat liikkumiseen pikantin lisäsäväyksensä. Niin ja näiden jälkeen - yöuni on yleensä hyvää ja syvää.

Näin upea on näkymä kun pötköttelee
shindo- tai yinjoogatunnin 

jälkeen  loppurentoutuksessa nurmimatolla.

Yksityinen kotihoito kuuntelee ja tukee

Vajaa vuosi sitten kirjoitin siitä kuinka yksityinen kotihoito rules 

Nyt haluan nostaa tämän jutun esiin ja elävöittää sitä muutaman esimerkin avulla. Lisääkin tarinoita tulee myöhemmin, koska niitähän riittää! Yksityisessä kotihoidossa meillä todellakin on aikaa asiakkaillemme. Me kuuntelemme ja tuemme heitä jokaisella käynnillä.

87-vuotias asiakkaamme asuu yksin. Lähin omainen on oma sisko, joka asuu toisella paikkakunnalla. Hänen näkökykynsä on heikko ja muistisairaus etenee vinhaa vauhtia. Toimintakyky on säilynyt erinomaisena, joten hän touhuaa kaikki kotityöt ruoanlaittoa lukuunottamatta vielä itse. Ulkoilu on muodostunut rutiiniksi. Niinpä hän tekee rollaattorilenkin joka päivä. Lähimuisti rapistuu koko ajan. Välillä hän on iloinen kuin peipponen ja kertoo asioidensa olevan niin hyvin. Toisinaan ahdistus valtaa mielen ja kaikki on huonosti. Päätä ja hartioita särkee. Hän potee turvattomuutta eikä koe pärjäävänsä enää yksin kotona. Silloin hoitaja muuttuu korviksi ja kannustaviksi sanoiksi. Kun hän purkaan hetken huoliaan, ne kutistuvat jälleen härkäsestä kärpäseksi. Hänelle sanotaan että kun näyttää siltä ettei koti ole enää paras paikka, asia etenee. Silloin laitetaan mylly pyörimään että hän pääsee palvelukotiin. Se tieto rauhoittaa joka kerta.

Hän on 93-vuotias ja hänen luonaan käydään muutaman kerran viikossa kurkkaamassa että kaikki on hyvin. Kerran viikossa ollaan suihkuapuna. Yleensä hän istuu olohuoneessaan lukemassa, tekemässä ristisanatehtäviä tai palapelejä. Hän on niin kiitollinen kaikesta! Viimeksi hän suorastaan loisti. Hän sanoi olevansa onnellinen kauniista kodistaan, alakerran ruokaravintolasta, jokaviikkoisista jumppatuokioista, tutuista hoitajista, kävelylenkeistään kirjastoon ja kauppaan. Niin ja rakkaasta perheestään hän vasta iloinen onkin. Onhan hänelläkin vaikeuksia ollut, mutta melko terve hän on kuitenkin saanut olla. Asenne tuntuu olevan kohdillaan, kun pystyy näkemään päällimmäisenä nuo hyvät asiat. Mitäpä sitä vatvomaan menneitä tai pelkäämään tulevaa, kun voi elää tässä hetkessä jolloin kaikki tuntuu olevan hyvin.

Kahdeksankymppinen miesasiakkaamme asuu yksin. Välillä hänen luontonsa leimahtaa. Hän saattaa ihan huutaa hoitajalle kun asiat ovat menneet niin pieleen. Silloin on tärkeää kuunnella. Antaa hänen purkaa itseään. Ehkä etsiä yhdessä ratkaisuja. Hetken kuluttua hän rauhoittuu. Murheet murenevat. Hän pyytää anteeksi huutamistaan. Hänelle sanotaan että ei se mitään. Meille saa ja pitääkin kertoa mieltä painavat asiat. Käymmehän hänen luonaan sitäkin varten.

Kahdesta yksityisestä kotihoitoyrityksestä,

Hyvän Olon Pisteestä ja Carisman Terveys ja Hoivasta löydät lisätietoa linkkien takaa.

Muikea matka kohti vanhustyön erikoisammattitutkintoa

Vanhustyön erikoisammattitutkinnon opiskeluni alkoivat 11.5.2017. Muistan tarkasti tuon keväisen päivän, kun iloinen perhosparvi vatsassani liidellen astelin kohti Stadin aikuisopiston tiloja. Olin aika extempore hakenut koulutukseen, jutellut kouluttajan kanssa puhelimessa ja käynyt haastattelussa. Muistan että vaatimuksina olivat joku sote-alan tutkinto sekä useamman vuoden työkokemus vanhusten parissa. Oli mielenkiintoista tutustua uuteen opinahjoon, opettajiin ja opiskelijakollegoihin. Olin niin innoissani. Tuo tunne kuplii vieläkin.

Ensimmäinen osio oli vanhustyössä vastuuhenkilönä toimiminen. Opimme lainsäädännöstä, Kelan tukiasioista, lähiesimietyöstä, tiimin johtajuudesta ja moniammatillisuudesta. Paneuduimme myös työhyvinvointiin ja lempiaiheeseeni - vanhustyön kehittämiseen. Kävimme tutustumassa eduskuntaan ja kuulimme siellä kolmen kansanedustajan meille suunnatut luennot. Merja Mäkisalo-Ropponen, Hannakaisa Heikkinen ja Sari Sarkomaa vaikuttivat asiantuntevilta ja aidosti kiinnostuneilta niin vanhuksista kuin muistiasioistakin.

Seuraava tutkinnon osa oli asiakaspalveluverkostossa toimiminen. Silloin paneuduttiin vanhustyön eettisiin periaatteisiin ja monikulttuurisuuteen. Mietittiin asiakaspalvelutilanteita ja yhteistyökuvioita. Opittiin tukemaan omaishoitajaa ja muita läheisiä sekä kehittämään omaa toimintaa asiakaspalveluverkostoissa. Tästä osioista jäivät mieleeni kiinnostavat vierailijat esimerkiksi Pääkaupunkiseudun omaishoitajilta ja Helsinki Missiosta. Meille luennoitiin myös romani- ja maahanmuuttajavanhusten asioista. Osallistuimme Kehittyvä vanhustyö - messuille. Tuo päivä oli täynnä mahtavia aiheita ja kohtaamisia. Se antoi myös rutkasti pohdittavaa mietintämyssyyn.

Kolmas pakollinen osa oli ikääntyneen ihmisen terveyden ja toimintakyvyn tukeminen. Paneuduttiin THL:n laatusuosituksiin sekä ikääntymisen mukanaan tuomiin muutoksiin. Harjoiteltiin tekemään erilaisia toimintakykytestejä ja laatimaan hoito- ja palvelusuunnitelmia. Ohjattiin ikääntyvää liikkumisen, ravitsemuksen ja lääkehoidon saroilla. Muistettiin myös psyykkinen, sosiaalinen ja kognitiivinen puoli. Vierailuja teimme apuvälineliikkeeseen sekä seksikauppaan. Molemmista saimme mukaamme hurjan määrän tietoa.

Valinnainen tutkinnon osa oli minulla oma sydämenasiani, muistioireisen ikääntyneen ihmisen tukeminen. Se piti sisällään myös validaatiohoitajakoulutuksen.Validaatiosta kerron tarkemmin omassa postauksessaan, koska se on niin laaja ja käänteentekevä taito. Muilta osin tutkinnon suorittajan tuli osata:

• toimia muistioireisia ikääntyneitä ihmisiä koskevien ohjelmia, suosituksia ja toimintalinjauksia noudattaen
• toimia muistiasiantuntijana vanhustyön toimintaympäristöissä
• tukea muistioireisen ikääntyneen ihmisen vuorovaikutusta
• tukea muistioireisen ikääntyneen ihmisen toimintakykyä
• kehittää muistioireisten ikääntyneiden ihmisten palveluja
• arvioida ja kehittää ammattitaitoaan muistioireisen ikääntyneen ihmisen tukemisessa

Tässä osiossa mieleenpainuvimmat vierailijaluennoitsijamme olivat professori, geriatrian ja neurologian erikoislääkäri Raimo Sulkava ja ravitsemustieteilijä, tohtoritutkija Satu Jyväkorpi. Myös Muistiliitto ja Suomen muistiasiantuntijat toivat meille tärkeää sanomaa.

Opiskelut kestivät yhteensä kaksi ja puoli vuotta. Ensimmäisen puolentoista vuoden ajan mukana kulki kehittämistehtävä. Sitä jalostettiin matkan varrella ja lopulta se esitettiin opettaja- ja opiskelijaryhmälle. Oma kehittämistehtäväni oli "Hyvä ja syvä uni"-konsepti. Se on suunnattu työhyvinvoinnin ylläpitämiseksi ja työkaluina siinä ovat shindo ja yinjooga. Tästäkin teen oman postauksen myöhemmin. Paitsi että oma kehitystehtäväni opetti minulle paljon, sitä tekivät myös kollegoiden tehtävät. Miten mukava olikaan kuunnella mitä he olivat saaneet aikaiseksi!

Myös portfolio oli uskollinen kumppanini koko opiskelumatkan ajan. Leikkelin lehdistä vanhustyöhön liittyviä kirjoituksia. Bongasin niitä myös sosiaalisesta mediasta, televisiosta ja radioista. Tuntui kuin koko maailma olisi ollut yht´äkkiä vanhusasian temmellyskenttä. Mutta niinhän se on, mihin kiinnittää huomionsa sitä näkee kaikkialla. Portfolion ensilehdillä on Hyvä terveys-lehden juttu otsikolla: "Hölskytä ja bodaa aivoja" Puolivälin tienoilla ihailin Miia Kivipellon johtamaa Finger-tutkimusta, mistä myös teen oman postauksen. Hollannin Buurtzorgin mallista lumouduin seuraavaksi. Ja niin paljon muutakin mukavaa tuo leike- ja ajatelmakirjani pitää sisällään.

Kolmas opiskeluaikojen voimavara olivat opiskelijakollegat. Osittain ihmiset ympärillä vaihtuivat, koska kaikki opiskelivat omaan tahtiinsa. He kaikki antoivat minulle jotakin. Erilaisia toimintatapoja. Omaleimaisia työyhteisöjä. Yhteisiä oivalluksia. Upeita persoonia. Ryhmätyöpohdintoja. Naurunremakkaa. Väsyneitä iltapäiviä kun luokasta loppui happi. Marmatusta lounasjonossa ja herkuttelua kakkukahveilla.

Oi kiitos te kaikki! Kiitos myös pakollisten tutkinnonosien vastuukouluttajani Anita, valinnaisen tutkinnonosan kouluttaja Anna-Maija ja kaikki muut Stadin aikuisopiston opettajat sekä jokaikinen vieraileva luennoitsija.

Kun opintoni vuoden 2019 lopulla tulivat päätökseensä, en tuntenut ensin mitään. Sitten tuli hetken haikeus, mitä seurasi helpotus. Kahden ja puolen vuoden urakka oli ohi. Ei enää kahta lähiopetuspäivää noin kerran kuukaudessa. Ei lukemista ja tehtävientekemistä.

Mutta kun todistus tipahti 15.1.2020 postiluukusta, olin ylpeä. Ja kiitollinen. Nyt kun kävin kirjoittaen tämän matkani läpi, olen vieläkin ylpeämpi ja kiitollisempi. Haluan jakaa tätä osaamistani nyt muillekin. Olenhan vanhustyön asiantuntija ja kehittäjä.

Kuin leikkisä kevätpuro

Developer of elderly care-blogini on uinunut Ruususen unta koko alkuvuoden. Ja siihen on syynsä. Olin loppuvuodesta tekemässä siitä veren maku suussa ja dollarin kuvat silmissä kovin kaupallista. Paitsi että kirjoitan sinne maksullisia juttuja, ajattelin ottaa käyttöön muutkin mahdolliset ansaitsemiskeinot. Yht´äkkiä minulta hiipui kirjoittamisen palo. Mietin kaiken rahan kautta eivätkä sormet suostuneetkaan enää sipsuttelemaan tietokoneen näppäimistöllä. Onneksi olen jo näin vanha ja viisas, joten uskalsin ottaa suosiolla aikalisän.

Perustin sitten toisen blogin, mikä on nimeltään hEtkiä Idea siihen kumpuaa vuodesta 2012, jolloin asuin kevätlukukauden Espanjassa ja kirjoittelin siellä havaintojani ja kokemuksiani, mitkä otsikoin hetkiksi. Niitä on syntynyt nyt alkuvuonnakin. Onneksi. Samoin Facebook-tarinoita Hyvän Olon Pisteen ja Carisman Terveyden ja Hoivan sivuille.

Nyt olen oivaltanut, että jatkan näitä molempia blogejani. hEtkiä ei ole vielä edes julkinen, mutta kohta on! En kaupallista niitä ainakaan nyt tämän enempää. Toiseen kirjoittelen rennon letkeästi lyhyitä hetkiäni. Toiseen tarinoin edelleen mahtavista vanhuspalveluista ja muista vanhenemiseen ja vanhuuteen liittyvistä asioista. Haluan jakaa tuoretta tietoani, mitä vanhustyön erikoisammattitutkinnon  ja validaatiohoitajan opiskelut ovat minulle tuoneet. Pidän jatkossakin silmäni ja korvani auki ja referoin vanhuuteen liittyviä kirjoituksia ja puheita.

Pakottamalla mikään ei etene. Rentoutumalla etenee. Siirryn nyt jälkimmäiseen moodiin. Uskon, että sanat lähtevät taas virtaamaan kuin leikkisä kevätpuro.