Kotihoito käy tämän rouvan luona vain kerran viikossa. Silloin seurataan yleistä terveydentilaa, jaetaan dosetti ja jutellaan. Hänen tarinansa kiitävät vuosikymmenten taakse. Hän muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Vanhempiaan, sisaruksiaan, miestään ja lapsiaan. Ne mehevimmät jutut hän kertoo kerta toisensa jälkeen sanasta sanaan samalla tavalla. Tarinoidessa aika ravaa hurjaa vauhtia. Jokaisella käynnillä mietin, että olisinpa voinut viivähtää kauemminkin.
Kerran olen saanut houkuteltua hänet pienelle kävelylenkille. Vaikka siitä on aikaa kohta jo kaksi vuotta, hän muistaa sen vieläkin. Hän on soittanut minulle pianoa. Silloin tunsin istuvani yksityiskonsertissa. Hänen sormenpäänsä tanssahtelivat kevyesti koskettimilla. Ikivanhat nuottikirjat tuoksuivat ajan patinaa. Kappaleet olivat ikivihreitä ihanuuksia.
Tänään huokailimme hänen takapihansa kukkaloiston äärellä. Piha on boheemilla tavalla ränsistynyt. Juuri sellainen luonnonkaunis ja rento mistä itsenkin niin kovasti tykkään. Kysyin, voinko poimia hänelle kukkakimpun sisälle vietäväksi. Tottakai, poimisitko! hän ilahtui. Voi miten kauniilta näyttivätkään hänen olohuoneensa pöydällä monenväriset kukkaset. Kun ihan kaikki eivät mahtuneet maljakkoon, hän pyysi minua viemään ne kotiini. Olisin voinut hakea kimppuuni lisääkin kukkia, mutta en halunnut. Tämä yksinkertaisuus on juuri minun makuuni. Niin suloinen keskikesän kimppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti