Vinkki - Hyvän olon joulu syntyy läsnäolosta

Joulu on täynnä ihania hetkiä. Turvallisia. Rauhallisia. Kauniita. Herkkiä. Suloisia. Pehmeitä. Makeita. Mausteisia. Oletko sinä huomannut ne?

Ne jäävät usein kiireen jalkoihin. Pitää suorittaa. Tehdä sitä ja tätä. Juosta, touhuta, olla tehokas ja kiireinen. Kun ohjaudumme ulkoa päin, olemme kuin robotteja jotka tekevät mitä joku muu käskee. Se joku voi olla uskomus tai perinne, äiti tai sisko, serkku tai ystävä, lehti tai televisio.

Mitäpä, jos tänä jouluna opettelisit ohjautumaan sisältä päin? Kysyisit itseltäsi, minkälaisen joulun sinä haluat? Mikä on sinulle tärkeää? Mistä sinä nautit? Mikä saa sinut olemaan onnellinen? Kyseenalaistaisit kaiken.

Istu hetkeksi. Ota hyvä ja rento asento. Sulje silmäsi. Hengitä muutaman kerran syvään sisään ja ulos. Anna ajatusten tulla ja mennä. Rauhoitu.

Anna sitten alitajunnan kertoa, minkälaisia ovat sinun ihanat jouluhetkesi.

Aattoaamun hämärä. Kun herää, eikä ole kiire nousta peiton alta. Loikoilee hetken ja tuntee kinkun tuoksun leijailevan nenään. Se on suolainen ja viettelevä tuoksu. Se tuo mieleen lapsuuden joulut. Odotuksen ja jännityksen. Nipistelyn mahassa. Kikatukset ja kuiskaukset. Pikkusalaisuudet. Ilmassa tanssii salaperäisyys ja kehossa kihelmöi malttamattomuus.

Iltapäivän sininen hetki. Kalvakka valo värjää koko tienoon. Lumen, puut, pensaat, kivet, talot, kaiken. Maailma näyttää sadulta. Metsässä vilahtaa punainen hiippalakki. Aisakello helkähtää. Kohta taivaalla tuikkivat jo tuhannet tähdet. Jouluntaikaa!

Puhtaana hohtava sauna. Joulusauna, joka tuoksuu vastalta. Kynttilät lepattavat pehmeää valoaan. Löyly lämmittää kehon ja mielen. Viileä vesi huuhtoo pois kaiken, minkä sen pitääkin huuhtoa. Puhtaaksi pestynä on ihana kietoutua suuren pyyhkeen syleilyyn. Kuivatella kaikessa rauhassa. Nauttia raukeudesta. Venytellä, haukotella, olla.

Pähkinä, manteli, rusina, kaneli. Joulun lumoavia makuja kaikki. Kun ne tuoksuvat ja maistuvat, tuntuu tutulta. Suklaan makeus sulaa suuhun. Pehmeänä, imelänä. Glögi valuu mausteisena virtana kurkun kautta mahaan lämmittäen koko matkan mennessään.

Jouluyö. Tähtivana taivaalla. Täysikuu. Muutama suuri, täydellisen kaunis lumihiutale leijailee hiljalleen maahan. On ihan hiljaista. Ei enää puheensorinaa joulupöydässä, lahjapapereiden rapinaa, riemun kiljahteluja ja naurun helkettä. Vain rauha ja äänettömyys. Kauneus. Suuruus.

Toivon sinulle jouluiloa sekä juuri itsesi näköisiä - ja siksi täydellisiä -jouluhetkiä!

Yllä oleva tekstini on julkaistu aikaisemmin huippukuntoon.fi - sivuilla.

Kesä tulee ihan kohta

"Tiedätkö, minun kesäni alkaa jo 15.1. Onhan siinä vielä talvea jäljellä ja pitkä kevätkin ennen kuin kesä oikeasti tulee. Mutta silti. Kesä tulee minulle joka vuosi jo tammikuussa. Niin kaikki tuntuu paljon mukavammalta. Kokeile sinäkin! Toimii!", hän kertoo.

"Hmm, oikeastaan todella viisas ajatus. Taidan testata tuota.", vastaan kiitollisena.

"Tiedätkö senkin, että jokaisen keskustelun aikana opimme paljon itsestämme. Toisen sanat kasvattavat meitä, opettavat ja ihastuttavat. Joskus ne suututtavat tai tekevät surulliseksi. Toinen ihminen on meidän peilimme. Joka kerta. Jokaisessa kohtaamisessa.", hän jatkaa.

"Niin, täyttä totta tämäkin.", mietiskelen.

Opettajanani (ja peilinäni) toimi yllä eräs lähelle 90-vuotias rouva. Olen kovin onnellinen näistäkin sanoista. Niistä tuli oivalluksia.

Ne muuttavat minua taas vähän enemmän minuksi.

Kotini on linnani

85-vuotiaan rouvan kertomaa:

En minä halua lähteä kotoani enää mihinkään. En läheisteni luo tai asioille. En kävelylle tai edes roskikselle. Minulle riittää nyt tämä kotini.

Ei se ehkä riittäisi, jos en olisi kokenut niin paljon. Mutta minä olen. Olen raatanut töissä, hoitanut lapset ja organisoinut perhe-elämän. Olen matkustellut. Käynyt kulttuuririennoissa. Kuunnellut musiikkia. Nauranut ystävieni kanssa.

Minulla on muistoni.

Osa niistä on pahoja. Mutta olen käsitellyt ne. Olen hyväksynyt sen mitä on tapahtunut. Ja antanut anteeksi.

Suuri osa on ihania. Niistä minä saan voimaa. Niistä olen kiitollinen ja onnellinen. Ne ovat osa minua. Ne ovat minä.

Siksi minä en ole katkera. Vaikka yksin kiikkutuolissani nyt keinunkin. Minä olen tehnyt mitä minä olen halunnut tehdä. Ne ovat olleet parhaita asioita juuri minulle. Ja näin on hyvä.

Kirjoita novelli, jota kukaan ei lue

Ollessani pieni, minulle luettiin paljon ja kun opin itse lukemaan, luin aina. Tykkäsin myös kirjoittaa, mutta tein sen tylsästi. Kerran äitini sanoi, että anna vaan rohkeasti sanojen tulla äläkä jarruttele. Niin tein ja sen jälkeen seisoin lukemassa lähes jokaisen aineeni luokan edessä. Kirjoittamisesta tuli vahvuuteni. Ja mikä parasta, nautin siitä!

Vuosien varrella olen kirjoittanut kirjeitä, päiväkirjoja ja pöytälaatikko on täyttynyt teksteistäni. Kun asuin kevään 2012 Espanjassa, olin luovimmillani. Havainnoin ja kirjoitin silloin Hetkiä. Haaveilin, että ehkä niistä tulisi joskus kirjakin. Minulla oli myös muita kirjaideoita.

Suomeen palatessani luovuuteni tyrehtyi. Muutuin taas käytännölliseksi organisoijaksi. Tein listoja eri kustantamoista. Kuvittelin kai, että ne julkaisisivat kirjoittamattomat kirjani. Sanat eivät silloin soljuneet. Paperit olivat tyhjää täynnä. Luovutin.

Puolitoista vuotta sitten synnytin tämän blogin. Kirjoittelin jotakin, mutta en julkaissut mitään. Joku tökki edelleen, joten roihuavat ajatukseni eivät päätyneet minnekään.

Tarvittiin aikaa ja seuraava viisaus: "Kirjoita novelli, jota kukaan ei lue."

Niinpä. Kun haluan kirjoittaa, se on intohimoni ja elinehtoni, miksi en kirjoita? Anna sanojen ja ajatusten tulla kun ne ovat tullakseen ja nauti siitä. Jos niistä joku kiinnostuu, hyvä niin. Jos taas ei, niin mitä sitten? Olen saanut kuitenkin tehdä sitä mitä haluan ja tarvitsen.

Nyt näppäimeni laulavat suloisia säveliä ja tanssivat reipasta polskaa. Mieleni on keveä, kun saan purkaa oivalluksiani, iloani ja kiukkuani ulos. 

Ja tämä toden totta riittää. Juuri nyt.

Millaisen elämänohjeen vanha minä antaisi tämänhetkiselle minulle?

Tunnen paljon vanhuksia. Olen työni vuoksi heidän lähellään. Iholla asti.

Jotkut heistä ovat tyytyväisiä. Vaikka olisi liikuntarajoitteita tai muisti pettäisi, puheista huokuu rauha. He saattavat muistella lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta. Elämän haasteita ja onnenhetkiä. Silloin joskus sai mennä ja tulla ihan liikaakin ja nyt on levon aika. He kertovat käsitelleensä vaikeat asiat, antaneensa anteeksi ja hyväksyneensä tapahtuneet. Maailma saa nyt pyöriä neljän seinän ulkopuolella. Sen menoa on turvallista seurata omasta kotipesästä. Sen kummempaan ei ole tarvetta enää. Elämänkaari on tullut lähelle päätepistettä. Juuri näin on hyvä nyt.

On myös niitä, jotka ovat katkeria. He valittavat yksinäisyyttään. Syyttävät lähipiiriä, kun eivät ole tarpeeksi yhteydessä. Heitä harmittaa olla kodissaan kuin vankilassa, mutta eivät ota vaikkapa ulkoiluseuraa vastaan. He kammoavat juhlapyhiä, jolloin yksinäisyys lyö vasten kasvoja kuin märkä, haiseva rukkanen. He pelkäävät olla yksin. Silloin tulevat muistot elämättömästä elämästä. Siitä, kun ei uskaltanut tehdä mitä olisi halunnut. Samat asiat pyörivät noidankehää vuodesta toiseen. Niitä ei olla koskaan uskallettu käsitellä. Ei ole ollut rohkeutta antaa anteeksi ja hyväksyä.

Siksipä vanha minä sanoisi: Elä! Ole rohkea ja sopivasti itsekäs. Sinä itse ja lähelläsi olevat ihmiset (ja eläimet) ovat kaikkein tärkeimpiä. Millään muulla ei ole juurikaan väliä. Nauti, mutta älä haali mammonaa. Koe niin paljon erilaisia töitä ja harrastuksia kuin sinusta itsestäsi hyvältä tuntuu. Älä vertaa itseäsi muihin äläkä varsinkaan välitä muiden arvostelusta. Anna anteeksi itsellesi ja kaikille muillekin. Hyväksy. Älä käytä energiaasi menneiden asioiden vatvomiseen tai liikaan tulevaisuuden suunnittelemiseen. Nauti tästä hetkestä. Pysähdy ja hiljennä tahtia. Kuuntele viisaan alitajuntasi ääntä. Sieltä ne tulevat. Vastaukset. Ihan kaikkeen. Antaudu. Ole. Hyppää elämänvirran kyytiin. Unelmoi.  Hanki siihen kiikkutuoliin, missä sitten joskus istut,  hymyssä suin ja pilke silmäkulmassa muisteltavaa!

Itsenäisyyspäivän iltavuoro on ihan paras

Koko päivä on kulunut presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoa odottaessa. Monelta se alkaakaan? Ja miltä kanavalta lähetys tuleekaan? Minkähänlainen puku Jennillä on?

Hoitajalla on etuoikeus seurata hetken aikaa lähetystä monessa eri kodissa.

Yhden rouvan kanssa tehdään joutuisasti iltatoimet ja pian hän jo istuu nojatuolissaan, siemailee iltapalaksi juhlan kunniaksi glögiä, rouskuttaa piparkakkua ja seuraa silmät loistaen juhlallisuuksia. Tunnistaa tuttuja kasvoja ja ihailee pukuloistoa.

Toinen asiakas ei yleensä tv:tä katsele, mutta nyt on poikkeustapaus. Hetken aikaa hänkin haluaa olla mukana Suomen suuressa juhlassa. Kuunnella kaunista musiikkia ja lumoutua juhlaväestä. Hän ei ehkä muista siitä mitään seuraavalla käynnillä, mutta mitä siitä. Hän elää hetkessä. Ja nauttii siitä silloin.

Kolmas asiakas on odottanut tv-lähetystä aamusta alkaen. Hän toivoisi seuraa koko vastaanoton ajaksi, mutta se ei ole mahdollista. Onneksi hoitaja käy illan aikana kaksi kertaa, jolloin voidaan vaihtaa ajatuksia ja jakaa se pieni suuri yhteinen hetki. Hänen kanssaan keskustelu jatkuu vielä seuraavanakin päivänä. Silloin kurkistetaan puhelimesta, mitä iltapäivälehdet juhlahumusta kertovat.

Juhlavaa itsenäisyyspäivää, suomalaiset!

Tämä kirjoittamani tarina on julkaistu aikaisemmin: https://www.facebook.com/HyvanOlonPiste/

Päiväkahviseuraa

On päivän odotettu hetki. Kello on lyönyt kaksi iltapäivällä. Hoitaja saapuu.

Kahvi laitetaan tippumaan. Kotoisa tuoksu leviää koko kotiin. Tulee juhlantuntua, kun pöytään katetaan Myrna-astiat. Leikataan kääretorttua. Kahvin sekaan lorautetaan vähän kermaa.

Päiväkahvihetken aikana ei muisteta kolotuksia, heikkoa kuuloa tai hämäryyttä. Silloin jutellaan kaikesta mukavasta. Yleensä hän intoutuu muistelemaan menneitä tai kyselemään hoitajan kuulumisia.

Siinä hetkessä on mukana ripaus taikaa. Joka päivä.

Tämä kirjoittamani tarina on julkaistu aikaisemmin: https://www.facebook.com/HyvanOlonPiste/

Vinkki - Avaa mielen solmuja rentoutumalla

Joskus menee liian lujaa. Töissä. Opiskeluissa. Kotona. Vapaa-ajalla. Mieli yrittää ratkoa ongelmia, keksiä ratkaisuja. Mikään ei etene. Sydän lyö vimmatusti. Stressi puskee päälle. On kiire, kiire, kiire.

PYSÄHTYMINEN ON PAKOLLISTA

Jos ei osaa tai ymmärrä itse pysähtyä, tulee stoppi ulkopuolelta. Se voi olla fyysinen tai psyykkinen sairastuminen. Onnettomuus. Tapaturma. Jokin, mikä pakottaa pysähtymään. Lyhyemmäksi tai pidemmäksi ajaksi. Kun mieli sitten tyhjenee ajatuksista, menneen vatvomisesta ja tulevaisuuden suunnittelusta, vapautuu aivoista tilaa. Ja kun kovalevy ei ole enää tupaten täynnä, mahtuu sinne uutta. Erilaisia oivalluksia ja asioita.

RENTOUTUMINEN ON ELINEHTO

Nykymaailmassa ärsykkeitä on paljon ja niitä tulee lähes yötäpäivää. Ihminen on jatkuvassa valmiusasemassa ottamaan vastan viestejä. Puhelimesta. Sähköpostista. Internetistä. Radiosta. Televisiosta. Kasvokkain. Niinpä tarvitaan myös vastapainoa. Vain olemista.

Rentoutumisesta onkin tullut entistä tärkeämpää. Ja vaikeampaa. Kiireinen ihminen ei ehdi, halua tai uskalla pysähtyä kysymään itseltään: “Mitä minulle kuuluu tänään?”

Rentoutua voi monella tapaa. Voi samoilla metsässä. Aistia ympäristön tuoksut ja äänet. Tuntea metsäpolku jalkojen alla. Koskea puuta ja kiveä. Lähteä rauhalliselle kävelylenkille yksin tai koiran kanssa. Rauhoittua kauniista musiikista tai tulen tuijottelusta.

HITAAT LAJIT AUTTAVAT RENTOUTUMAAN

Oletko kokeillut joogaa tai shindoa? Jäänyt ehkä koukkuun? Kun shindo-rentoutusvenyttelytunnilla hengittää sisäänhengitykset syvälle alavatsaan ja uloshengityksen avulla puhisee kireyttä ja jännityksiä ulos – niin keho kuin mieli rauhoittuvat. Hitaat ja pitkät venytykset vielä syventävät tätä raukeaa olotilaa.

Venytysten aikana saattaa pulpahdella oivalluksia kuin itsestään, jotkut mielen solmutkin voivat samalla aueta.
Hienoja työkaluja rentoutumiseen on muitakin. Kannattaa etsiä itselle mieluisa. Pääasia, että rentoutuu. Niin usein kuin mahdollista.

Yllä oleva tekstini on julkaistu aikaisemmin huippukuntoon.fi - sivuilla ja uudestaan Valmentamon Facebookissa: https://www.facebook.com/Valmentamo/ , mistä löytyy paljon muutakin mielenkiintoista.

Automiehet huristelevat yksinäisten kanssa

Joko olet kuullut Automies-toiminnasta?

Se on mukavaa vapaaehtoistyötä, minkä avulla tuotetaan hyvää mieltä niin saajalle kuin kaikille antajille.

Antajia ovat kuljettajat, jotka tekevät pienen autoretken jonkun yksinäisen, yleensä vanhuksen kanssa. Reissu voi suuntautua kahvilaan, teatteriin, museoon, entisille kotikonnuille, melkein mihin vaan mieli halajaa. 

Antajia ovat myös ne, jotka tarjoavat retkeläisille vaikkapa päiväkahvit, lounaan tai kesäteatteriesityksen. Autoliikkeet tai vuokraamot voivat lahjoittaa auton retken ajaksi käyttöön.

Saajana on ihminen, jonka on vaikea syystä tai toisesta päästä neljän seinän sisältä liikkeelle. Mieli kuitenkin tekisi ihmisten ilmoille ja mukava juttutuokiokin toisi piristystä päivään.

Hän, joka pientä irtiottoa kaipaa, voi ilmoittautua itse. Hänet voi myös joku läheinen ilmiantaa.

Automies-toimintaa on ympäri Suomen. Aktiivisinta se on pääkaupunkiseudulla. Kysy lisää! Alla olevista linkeistä löytyy lisätietoa.

https://www.automies.fi/

https://www.facebook.com/automies.fi/(kuva lainattu täältä)

Yhteinen taival

Yhteistä taivalta on takana yli 60 vuotta. Sinä aikana on opiskeltu, perustettu perhe, työskennelty yhdessä ja erikseen, muutettu paikkakunnalta toiselle.

Vuosiin on mahtunut iloa ja surua. Lapsia ja lastenlapsia. Onnistumisia. Tähtihetkiä. Vakaviakin sairauksia. Luopumista. Koko elämänkirjo siis.

Toinen on edelleen se kaikkein rakkain. Sen huomaa hellästä katseesta. Käden hipaisusta poskelle. Kauniista sanoista. Kultareunaisista muistoista. Lempeistä hymystä. Ohimennen vaihdetuista suukoista.

Kotona leijuu suloinen lämpö. Sinne on aina hyvä mennä. Hoitajanakin. Kuin turvalliseen kotipesään.

Tämä kirjoittamani tarina on julkaistu aikaisemmin: https://www.facebook.com/HyvanOlonPiste/

Savu nousee korvista

Korvistani on noussut savua yli yhdeksän vuotta. Niin kauan kun olen sote-alalla toiminut. Läksin suurin odotuksin opiskelemaan lähihoitajaksi. Sitten minulla olisi sosiaali- ja terveysalan perustutkinto. Oivallinen parivaljakko aikaisemman opistotasoisen yo-merkonomin koulutukseni kanssa. Olisin kysyttyä tavaraa sote-maailmassa kun toisin tullessani uusia tuulia. Mukanani saapuisi tietotaitoa yritysmaailmasta, bisneksestä, myynnistä ja markkinoinnista.

Tuolloin taisin kulkea iloinen hymynvirne huulillani, kun mietin mitä kaikkea saisinkaan aikaiseksi. Mihin kaikkeen minua pyydettäisiin. Mihin kaikkeen menisin mukaan. Mitä kaikkea tekisin.

Mutta.

Työssäoppimispaikat olivat kyllä upeita ja ihania. Opin paljon. Annoin paljon. Olin silti sote-alalla sitä alinta kastia. Niin se vaan oli. Ja on.

Ei lähihoitajaa palkata juurikaan muuksi kuin hoitajaksi vuorotyöhön. Niihin perinteisiin lähihoitajan töihin. Yksityisellä sektorilla voidaan joustaa. Mutta julkisella ei yhtään.

Olen hakannut päätäni seinään siis yli yhdeksän vuotta. Ja koska olen kovapäinen, pääni kestää vielä - ja hakkaan edelleen.

Miksi valitan, kun voin ryhtyä vaikka yrittäjäksi. No enpä ryhdy. Olen nähnyt senkin touhun liian läheltä. Sote-alalla sekään ei mene niin kuin Strömsössä. Ei edes niin kuin maalaisjärki sanoisi.

Miksi? Koska ala on niin jämähtänyt. Byrokraattinen. Hierarkinen. Siellä taitaa olla liuta vähintäänkin yhtä kovapäisiä ihmisiä kuin itse olen. Totuttuja tapoja. Jäätyneitä ajatuksia. Jäänteitä menneisyydestä. Rajua muutosvastarintaa.

Niinpä.

Alaa jo hieman opiskelleena ja siellä joitakin vuosia työskennelleenä, päätin opiskella lisää. En vieläkään sairaanhoitajaksi tai sosionomiksi tai mitään muutakaan mitä minun muka pitäisi. Vaan  vanhustyön erikoisammattitutkintoa, koska juuri se minua kiinnostaa. Opin kehittämään vanhustyötä. Se on juuri sitä mitä haluan tehdä. Kääntää asenteita. Kertoa päättäjille uusista ajatuksista. Tehdä asioita toisin. 

Ideoita ja suunnitelmia on. Niitä on vaan alettava toteuttamaan.

Uskon. Vielä kerran. Tästä tulee upeaa. Luotetaan. Uskalletaan. Annetaan mennä!

(kuva lainattu:memegenerator.net)

Vanhukset vaihtoon

Erään lehden pääkirjoitus herätti minut ajattelemaan.

Siinä pohdittiin, miten sodanjälkeinen sukupolvi on omaa elämäänsä elänyt. Onko se suututtanut jälkikasvunsa niin, että nämä eivät käy palvelutaloissa äitejään ja isiään tervehtimässä?

Hyvä pointti, mitä en ole tullut itse ajatelleeksi. Olen sen kyllä huomannut, mutta en miettinyt sen enempää.

Asia voi hyvinkin olla näin. Omat vanhemmat ovat kyllä yleensä rakkaita, mutta liian lähellä. Niin kuin kaikki muutkin läheisimmät ihmiset. Heidän tapansa saattavat ärsyttää, jopa raivostuttaa. Samanlaisen käytöksen kestää vieraammalta ihmiseltä. Se naurattaakin ja on vain suloista.

Samaisessa pääkirjoituksessa ehdotetaan, että kuka vaan voisi mennä palvelutaloon pitämään vaikkapa lauluhetken. Itse jatkan ajatusta, että kuka tahansa voisi lähteä ulkoilemaan tai vaikkapa autoilemaan vanhuksen kanssa. Ja kun kyseessä olisikin vieraampi vanhus, saisi tästä kohtaamisesta varmasti yhtä paljon iloa ja riemua molemmat osapuolet.

Eihän tämä mitään uutta ole; vapaaehtoistoimintaa on ollut vuosikaudet.

Mutta kun tämän asian ajattelee näin, tuntuu se uudenlaiselta.

Minä menen nyt tapaamaan näitä vanhuksia täällä, mene sinä tuolla. Hän menee sinne ja he menevät tuonne.

Yksinkertaista, näppärää ja mukavaakin vielä.