Silmiini osui taas pari loistavaa artikkelia. Ne käsittelevät sitä kuinka yhteiskuntamme on tietoisesti ja eduskunnan päätöksillä päättänyt aliresurssoida vanhustenhoidon. Siihen kun laitetaan Suomessa vähemmän rahaa kuin muissa Pohjoismaissa. Lasten päivähoitojärjestelmä on toimiva, mutta laitoshoidon alasajamisen ja kotihoidon resurssien niukkuuden vuoksi vanhustenhoito on pitkälti omaisten vastuulla.
Suosittelen lukemaan seuraavat artikkelit joissa
lääkäritytär paikkaa vanhustenhoidon rikottuja lupauksia ja
Paula Tiessalo sanoo: Rakastan äitiäni ja isääni, mutta triplahoitoloukku vie voimani
Itse työskentelen yksityisessä kotihoitoyrityksessä. Meillä on aikaa asiakkaillemme ja kotikunnassani asiakkaiden on mahdollista saada palveluseteli, jolloin he maksavat palveluistamme saman verran kuin kunnallisesta kotihoidosta. Tämä onkin ainoa tie kohti inhimillisempää kotihoitoa ja sen pitäisi olla käytössä kaikissa Suomen kunnissa. Ja se on ainoastaan ja vain tahdon asia!
Haluan jakaa tässä erään asiakkaamme tarinaa.
Hän on yli 80-vuotias yksinasuva mies. Hän sairastaa Parkinsonin tautia. Sairaus on etenevä ja nyt hänellä on siinä pahenemisvaihe. Hän pystyy liikkumaan kotona rollaattorin avulla. Yhä useammin hän ei pääse nousemaan tuolilta tai sohvalta ylös omin voimin. Monesti hänelle iskee jumi kun hän on laskeutumassa vaikkapa vessanpöntölle ja hän saattaa jäädä puoliseisovaan asentoon pitkäksikin ajaksi. Hänen tasapainonsa on heikko ja siksi hän kaatuu usein.
Kotihoito käy hänen luonaan maksimimäärän eli viidesti päivässä. Jokainen käynti kestää noin puoli tuntia. Päivään jää siis pitkiä aikoja jolloin hänen on selvittävä yksin. Lääkkeet, syömiset, juomiset ja peseytymiset pystytään hoitamaan yhdessä. Käyntien välillä voi kuitenkin tulla vessahätä, jolloin on liikuttava itsenäisesti. Yöt ovat kaikkein pahimpia.
Hän on hakenut henkilökohtaista avustajaa tuekseen ja turvakseen. Ennenkaikkea siksi, että hän pääsisi ulos neljän seinän sisältä. Hän on aktiivinen ja hänen päänsä toimii. Hän haluaisi ulkoilla, käydä asioilla ja vaikka kulttuuririennoissakin joskus. Tätä riemua ei kaupunki ole hänelle suonut.
Hänen lähiomaisensa asuvat kaukana, joten hän tarvitsee päivittäistä apua lähes kaikessa. Paperiasioiden hoitamisessa, kauppatilausten tekemisessä, lääkärikäynneissä, pankkiasioinneissa...
En ole päässyt selville millä perusteella kaupunki tuon henkilökohtaisen avustajan myöntää. Minulla on kokemusta kolmesta Parkinsonin tautia sairastavasta henkilöstä.
Yhden yksinasuvan luona kävi sekä kotihoito että henkilökohtainen avustaja usean tunnin ajan joka päivä. Kun hän kunnon heikentyessä siirtyi palvelutaloon, jatkoi henkilökohtainen avustaja käyntejään sielläkin. Toisella häärii perhe ympärillä, mutta silti henkilökohtainen avustaja käy kolmena päivänä viikossa.
Ja tämä kolmas, meidän asiakkaamme, ei saa tuota apua sitten millään. Ja kun hänen tapauksessaan ei apua tule omaisiltakaan, on hän vähän kuin heitteillä.
Roikkuu puoli tuntia vessanpöntön ja rollaattorin välissä. Jähmettyy tunniksi sohvalle puoli-istuvaan asentoon. Maksaa tietokoneellaan laskut kahteen kertaan kun ei käden koordinaatio toimi. Kaatuu eteisessä kun on niin uupunut lääkärireissulta palatessaan. Katsoo kaihoten ikkunasta ulos ja toivoo pääsevänsä itse kauppaan valitsemaan haluamansa tuotteet. Voi miten mukava olisi joskus käydä ulkoilemassa tai teatterissa, hän haaveilee.
Kyllä. Vanhustenhoito Suomessa on epäinhimillistä eikä kovinkaan tasa-arvoista. Money, money, money! Sitä tarvitaan nyt.
Kuvan on ottanut Jenni Kuparinen.
