Olen jatkanut omien blogikirjoitusteni selailua. Ja huomannut taas kerran että asiat tuppaavat unohtumaan. Hämmästyin kun luin vanhustyön erikoisammattitutkinnon taipaleestani. Miten monipuolinen se matka olikaan. Siinä tuli opittua ja pohdittua yhtä sun toista. Ja kun silmät olivat avoinna vanhustyölle, bongasi internetistä ja lehdistä jatkuvasti jotakin aiheeseen liittyvää.
Vaikka olinkin opintojen alkaessa (ja jatkuessakin) innoissani, kyseenalaistin niiden hyödyllisyyden. Toki ne kasvattivat minua henkilökohtaisesti, mutta arvostaisivatko työmarkkinat niitä? Kysyin tätä vastuukouluttajaltanikin. Hän ei osannut oikein vastata. Voin kertoa nyt jälkikäteen vastauksen. Työrintamalla tästä koulutuksesta ei ollut mitään hyötyä. En saanut sen avulla ohjaavia tai kehittäviä töitä, vaikka niitä hain. Palkkaani tai työtehtäviini se ei myöskään vaikuttanut millään tavalla.
Harmi. Kuitenkin vanhustyön erikoisammattitutkinnon omaavalla on aina joku sote-alan koulutus, sekä jo valmiiksi usean vuoden kokemus vanhustyöstä. Hänellä on siis rutkasti ruohonjuuritason näkemystä ja kokemusta. Ne kun yhdistää kehittämisnäkökulmaan, niin avot! Melkoinen käytäntöjen kehittäjä olisi tarjolla.
Mutta ei! Ei ainakaan sote-alalla. Pitää olla vähintään geronomi, jolle uskotaan kehittämistyöt. Uskotaanko hänellekään? Pyöritään taas noidankehää, mikä ei johda (eikä ole vuosikausiin johtanut) yhtään mihinkään. Vanhustyö on ja pysyy. Stabiilina. Ongelmaisena. Riippakivenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti