Uudet alut ovat vapauttavia. Tämä tunne on mahtava. Tänään, 1.2.2022 lisäkseni monella muullakin on päivä, jolloin työvelvoite ja palkanmaksu päättyvät. En ole ihan varma tästä Sanna Marinin ja Krista Kiurun aikaansaannoksen lainvoimaisuudesta, mutta minun tapauksessani se taitaa olla kuitenkin ihan hyvä juttu. Pyysinhän itselleni aikaa ja energiaa jo tammikuun alussa tässä pikaisessa postauksessani. Nyt sitä sain. Aion hetken huokaista, sitten käärin hihani ja annan sormieni liitää pitkin läppärini näppäimistöä. Nähtäväksi jää, mitä synnytän.
Valehtelisin jos väittäisin, että tämä ei kirpaise. Kirpaisee se. Ja kovasti. Työskentelin yksityisellä sektorilla yrityksessä, mikä tarjoaa sosiaalialan tukipalveluja. En tehnyt hoitotyötä, mutta työskentelin riskiryhmien kanssa. En kokenut olevani terveenä minkäänlainen uhka asiakkaille. Mutta en toden totta suostunut käyttämään maailman älyttömintä keksintöä, koronapassia, työpaikallani. Siksi suljin työpaikkani oven eilen viimeistä kertaa. Huom! En ota tässä kantaa rokotuksiin. Minun mielestäni rokotetut ovat ok, rokottamattomat ovat ok, mutta koronapassi ei todellakaan ole ok.
En ole korvaamaton. Kukaan ei ole. Mutta minulla on ikävä ihania senioriasiakkaitamme.
Häntä, jonka kanssa tein joka viikko pieniä retkiä. Ajoimme autolla jonnekin mukavaan paikkaan, kävelimme siellä ja joskus kahvittelimme. Istutimme marraskuussa kukkasipulit ja haaveilimme, miten yhdessä ihailemme keväistä kukkaloistoa. Leivoimme joulupullaa ja tähtitorttuja. Kikattelimme, hassuttelimme ja päätimme vielä jonakin päivänä lähteä yhdessä Balille.
Häntä, jonka kanssa söimme yhdessä valmistamani lounaan. Hän toivoi että jälkiruokakahvit nautitaan olohuoneessa niin, että minäkin nostan jalat sohvalle ja rentoudun. Hänen toiveensa toteutin mielelläni. Taustalla soi hänen rakastamansa klassinen musiikki. Usein hän intoutui muistelemaan menneitä. Hurmaavaa siirtolapuutarhamökkiään, missä kasvoivat maailman parhaimmat perunat ja suloisimmat kukkaset. Myrkynvihreää kävelypukuaan ja sinisävyistä tanssimekkoaan. Elämänsä rakkautta, joka odottaa häntä nyt pilven reunalla.
Häntä, jonka sydämeen pääsi hivuttautumaan pikkuhiljaa, varovaisin askelin. Jonka humoristisen ja touhukkaan persoonan päälle Alzheimer oli heittänyt viittansa. Kun juttelimme, kuuntelimme toivemusiikkia ja jumppasimme, raikui nauru ja sanan säilä sivalsi. Alzheimer joutui väistymään hetkeksi syrjään kun kohtasimme toisemme sydämestä sydämeen.
Häntä, joka keitti lähes jokaisella käynnillä espressot. Kun niitä nautimme, lenteli ympärillämme taikapöly. Keskustelut olivat filosofisia. Pohdimme kirjallisuutta ja arkkitehtuuria. Hän kertoi tarinoita lapsuudestaan, nuoruudestaan, aikuisuudestaan ja vanhuudestaankin. Häneltä opin, mitä on positiivisiuus. Hän hymyili valloittavasti. Aina.
Heitä, joita kuljetin asioille. Jos he eivät päässeet mukaan, tein itse kauppaostokset. Se on suuri apu ihmiselle, joka ei pysty liikkumaan. Niinkuin sekin, että vie viikon aikana kertyneet roskapussit roskikseen. Autoin puhelimen ja tietokoneen kanssa. Kuuntelin. Kerroin. Keskustelin. Koimme. Nauroimme. Ulkoilimme.
Sain olla monelle arjen apuna. Jopa sen pelastajana. Se voi kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta sitä se ei ole. Näin jälkeen päin ajateltuna se on kaikkein tärkeintä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti