Perspektiiviä ja läsnäoloa

Nykyään puhutaan ruuhkavuosista. Ne ovat kai silloin kun on vähintään kaksi alaikäistä lasta, puoliso, työ tai opiskelu, koti ja koko perheen harrastukset. Silloin on lupa ruikuttaa kiirettä ja sitä kun ei ole omaa aikaa.

Inhoan tuota sanaa. Koska elämä on.

Se on ehkä itsekkäämpää sinkulla ja pariskunnalla. Sitten tulee epäitsekkäämpi aikakausi kun on ne lapset ja lemmikkieläimet jaloissa pyörimässä. Aika aikaa kutakin, sanoi vanha kansa. Ja viisaasti sanoikin, koska eipä mene kauankaan kun nuorimmainen on täysi-ikäinen ja taas on aika astua itsekkäämmille apajille. En puhuisi mistään ruuhkista missään kohtaa, vaan erilaisista elämänvaiheista. Kaikista niistä voi repiä irti niiden parhaat puolet sen sijaan että julistaa somessa kurjuuttaan.

Ja vielä vähän perspektiiviä.

80 vuotta sitten monet suomalaiset asuivat korpimökeissä. Lasten koulumatka saattoi olla viisi kilometriä suuntaansa. Se taitettiin kävellen säällä kuin säällä. Ei silloin ollut aurattuja katuja, katuvaloja, coretex-kenkiä tai tuultapitäviä takkeja. Koulumatka taivallettiin talviaikaan pimeässä. Lumikinokset olivat kuulemma korkeampia kuin pikkukoululaiset. Saappaat olivat monta numeroa liian isot. Sisään sullottiin niin monet villasukat että kengät pysyisivät jalassa. Eivät ne silti pysyneet. Juuttuivat hankeen tuon tuosta. Ja jos oli oikein kylmä, päästiin lämmittelemään matkan varrella olleeseen taloon. Ja taas jatkui koulumatka. Läksyjentekoon ei vetäydytty omaan huoneeseen, koska semmoisesta ei oltu kuultukaan, vaan ne tehtiin perheen iltatoimien lomassa samassa tuvassa missä hääri muukin suku.

Toki aika on monella tapaa erilainen nyt kuin silloin. Hyvässä ja pahassa. Ennen ehkä osattiin keksittyä olosuhteiden pakostakin siihen mitä on kun nykyisin kimpoillaan sinne mitä pitäisi olla.

Muistettaisiinko kuitenkin olla läsnä tässä ainutkertaisessa hetkessä mikä meillä on juuri nyt.