Ego pullistelee

Eilen olin varannut päivän kirjoittamiselle. Piirtäisin siinä samalla tulevaisuuden suuntaviivoja. En vilkuilisi kelloa tai puhelinta, koska nyt minulla olisi ruhtinaallisesti aikaa. Nämä kotipäivät ovat niin tarpeen! Antaa vaan sanojen soljua ja asioiden tapahtua. Mikä ihana flow-tila.

Muttamutta. Heräsinkin väärällä jalalla. Vallitsi totaalinen maanantaifiilis. Olin levoton. Pieninkin vastoinkäyminen sai raivon partaalle. Pystyin tekemään mekaaniset työt, mutta luova ajattelu saati kirjoittaminen eivät onnistuneet alkuunkaan.

Pidin välillä taukoja. Joogasin vähän. Mutta tosi vähän, koska olin liian rauhaton siihenkin. Vähän väliä söin jotakin. Tai join vettä. Teetä. Kahvia.

Sitten uskalsin luovuttaa. Lopettaa nihkeästi edenneen työn.

Lähdin kävellen salille. Jo tuon reilun kilometrin mittaisen matkan aikana alitajuntani lähetti minulle sieluni syövereistä muutaman aikaisemmin pohtimani ratkaisun. Ja kun hikoilin crosstrainerilla, loksahti moni muukin juttu kohdilleen. Kotiin astellessa mieli oli muuttunut rauhallisen keveäksi.

Mitä tästä opimme? Jälleen kerran sen, että luovat ajatukset eivät tule käskemällä. Ei, vaikka kuinka istuisi koneen äärellä ja pähkäilisi päänsä puhki. Ne tulevat kun mieli on rento. Kun ajatusten vuoristorata pysähtyy. Kun hiljentää.

Minä tiedän tämän varsin hyvin. Mutta en aina muista. Varsinkaan silloin kun ego pullistelee voimakkaana ja lytistää pienen, viisaan minäni alleen.