Äitienpäivänä muisteluttaa

Eilisenä äitienpäivänä ajatukseni lipuivat ajassa taaksepäin. Kertasin omaa äitiyttäni. Ihmettelin, että siitä on jo 25 vuotta kun vietin ensimmäistä äitienpäivää äitinä. Minulla oli silloin 10 kuukauden ikäinen ihana taapero, joka jo käveli tukea pitkin ja sanoi muutaman sanan. Ne ajat olivat suloisia. Näin jälkeen päin ajatellen osasin onneksi nauttiakin niistä. 17 vuotta sitten olin ensimmäistä kertaa äiti kahdelle lapselle. Silloin sain märät suukot 11 kuukauden ikäiseltä raikulipojalta ja melkein 9-vuotiaalta tytöntylleröltä. Siitäkin hetkestä on lämpimät muistot.

Tunsin kiitollisuutta paitsi lapsistani myös itsestäni. Ja miten onnekas olenkaan ollut, kun minulla on ollut tiivis tukiverkko ympärilläni. Lähellä on ollut kaksi mummoa ja yksi pappa, jotka ovat hoitaneet lapsenlapsiaan tarpeen tullen. Heidän välilleen onkin syntynyt vahva side. Ja nyt kun roolit ovat vaihtumassa, sidos kestää. Vielä ei isovanhempia tarvitse hoivata, mutta apua he tarvitsevat vaikkapa siivoukseen tai tietotekniikkaan. Ja lapsenlapset tarjoavat sitä innokkaina.

Muistelin myös omaa lapsuuttani. Turvallista kotia, missä luin Viisikkoja, Neiti etsiviä ja Anna-kirjoja. Kirjoitin tarinoita. Hoivasin vauvanukkea ja leikin barbie-leikkejä. Katsoin tv:n kahdelta kanavalta Mustaa oria ja Lassieta. Olin hevoshullu. Palasin muistoissani yhteisölliseen kerrostaloelämään, jossa kaikissa perheissä oli ikäisiäni lapsia. Leikimme kesät pihamaalla ja talvet toistemme kodeissa. Taloyhtiössä järjestettiin uudenvuodenjuhlia ja talkoita, joista nauttivat niin lapset kuin aikuiset. 70-luvulla ajeltiin kuplavolkkareilla ja pikkufiateilla. Kesäkuumalla reidet tarttuivat keinonahkapenkkiin kiinni, mutta mitä siitä! Auton ikkuna oli auki ja tuuli pöllytti hiuksia. Ajettiin  mummolaan.

Omat isovanhempani. He olivat tärkeitä, mutta ehkä kuitenkin vähän etäisiä. Heidän luonaan käytiin kesälomilla ja viikonloppuina. Kärpäset ja paarmat surisivat hikisellä iholla ja aurinko poltti olkapäät punaisiksi. Kun vanhemmat raatoivat ulkotöissä, me lapset otimme vähän lunkimmin mummojen kanssa. Ja mummot tekivät maailman parhaita ruokia. Vieläkin maistuu suussa vastapaistettu leipä, kotikalja ja makaronilaatikko. Niin, ja papan kaupasta tuoma omenapore.

Ei ole enää vuosiin ollut minulla isovanhempia, siitä edeltävästä sukupolvesta ehdin nähdä vain yhden isomummon. Missä he ovat nyt? Mikä tarkoitus heidän elämällään oli?

Ainakin se, että se jatkuu. Vanhemmissani, minun sukupolvessani, lapsissani ja joskus ehkä heidänkin jälkeläisissään. Heidän geeninsä ovat siirtyneet. Heidän luonteenpiirteensä. Heidän onnensa ja traumansa. He ovat opettaneet asioita. He ovat siirtäneet perinteitä. En tiedä, ovatko he tulleet maanpäälle takaisin. Vai ovatko heidän sielunsa tuolla jossakin.

Sen tiedän, että tässä eheytymisen elämänvaiheessa minun on käytävä näitä asioita läpi. Muisteltava. Mentävä paljon pidemmälle kuin oma elämäni tai vanhempieni  ja isovanhempieni elämä. Niin ehkä ymmärrän paremmin tätä kaikkea. Elämän tarkoitusta.