Tuntui jotenkin maagiselta kun juuri ystävänpäiväviikolla kotihoidon asiakkaamme äityivät hempeiksi.
Eräskin rouva on 95-vuotias ja terve kuin pukki. Ainoastaan nivelrikko jäytää polvea ja alkava Alzheimerin tauti tekee hiljaista tuhoaan aivoissa. Hänen luonaan käydäänkin vain kaksi kertaa viikossa. Itse en ollut käynyt aikoihin. Kun nyt menin, silmiin syttyi iloinen tuike hänen sanoessaan että ei olla nähty pitkään aikaan. Hän riensi vielä halaamaan lämpimästi. Oi, miten ihanalta se tuntuikaan. Niin aidolta. Niin arvokkaalta.
Toinen asiakkaamme on 87-vuotias. Hänen Alzheimerinsa on edennyt jo pidemmälle. Välillä muisti ja toimintakyky ovat hyvät, väsyneempinä hetkinä lähimuisti kaikkoaa täysin. Käymme hänen avukseen kerran viikossa kaupassa. Kysymme lähtisikö hän mukaan, mutta hyvin harvoin hän lämpenee ajatukselle. Ostin hänelle kaksi kassillista ruokaa sun muita tarpeita. Purimme yhdessä kassit ja laitoimme tavarat paikoilleen. Hän sanoi miten kiitollinen onkaan avustamme. Mietti, kuinka työmme tekeekään iloiseksi monta ihmistä päivässä. Hänetkin. Ja kun tuntui niin onnelliselta, hän kysyi että saako antaa kunnon halit. Tottahan toki! Oi mikä huippulaatua oleva kiitos. Sydämessäni läikähti lämpöisesti.
Kolmas rouva on vielä alle kahdeksankymppinen ja pärjääkin puolisonsa kanssa vain pienen ulkopuolisen avun turvin. Hänen kanssaan läksimme yhdessä kauppa-asioille. Olin lähinnä autokuskina ja painavien tavaroiden kantajana. Reissumme sujui leppoisasti ja kun pääsimme kotiin, hänkin puhkesi ylitsevuotaviin kiitoksiin. Sanoi miten helpottunut hänen olonsa on kun kaapit ovat nyt täynnä ruokaa. Pieni halaus ja lämpöinen hymy sinetöivät yhteisen hetkemme.
Jälkeenpäin mietin näitä kohtaamisia. Kuinka onnellinen olen kun saan tavata nämä kaikki upeat ihmiset. Niin pienestä he tulevat onnellisiksi. Ei siihen tarvita isoa setelinippua tai karnevaalitunnelmaa. Läsnäolo. Kiireettömyys. Aito kohtaaminen. Ne riittävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti