Keskeneräinen tehtävä

Luin Anna Gavaldan kirjan Kimpassa. Se oli huikeaa luettavaa. Myös vanhusnäkökulma tuli mukavalla tavalla esille. Tykkäsin!

Olen pohtinut viime aikoina vanhenemiseen liittyviä asioita eri kantilta kuin aikaisemmin. Olen siitä tähän blogiinkin useaan otteeseen kirjoittanut. Sen vuoksi haluan nostaa kirjasta tämän lainauksen: "Pahinta vanhenemisessa eivät ole niinkään ruumiin krempat, vaan tunnonvaivat. Miten ne palaavat vainoamaan, piinaamaan. Päivisin. Öisin. Koko ajan. Eikä välillä edes tiedä, pitäisikö avata vai sulkea silmät päästäkseen niistä eroon."

Niinpä. Taas tullaan Erik Eriksonin elämänkaariteoriaan. Jokaisessa elämänvaiheessa kun pitää käsitellä siihen kuuluvat asiat. Jos ei sitä tee, ne alkavat piinata vanhuudessa. Viimeistään silloin, kun muistisairaus on edennyt pitkälle.

Validaatiomenetelmää muistisairaiden kanssa käytettäessä mietitään tuota keskeneräistä tehtävää. Miten se tulee esille muistisairaan käyttäytymisessä. Kun sanoja ei enää ole tai niitä on vain vähän. Joku saattaa hokea vaikka että tapoin lapseni, tapoin lapseni, tapoin lapseni. Validaatiomenetelmää käyttäen lähdetään kyselemään ja kuulostelemaan mitä menneisyydessä on tapahtunut. Tappaminen onkin ehkä symboli ja hän kärsii tunnontuskia siitä, että jätti lapsensa esimerkiksi hoitoon tai antoi adoptoitavaksi. 

Toinen yhdeksänkymppinen on lähdössä kotiin äidin ja isän luokse. Hänen kanssaan keskustelu johdetaan tunnetasolla kotiin, äitiin ja isään. Koti vanhempineen saattoi olla hänelle turvapaikka, missä oli hyvä olla. Eipä ihme, että sinne hän nytkin haluaa mennä. Mennään yhdessä, mutta vain tunnetasolla. Ei lähdetä valehtelemaan, että siellä ne äiti, isä ja koti ovat. Ei myöskään anneta iskua vasten kasvoja kertomalla, että vanhempasi ovat kuolleet aikoja sitten eikä kotiasikaan enää ole.

Validaatiosta voisin kertoa vaikka kuinka paljon, koska olen siitä niin innostunut. Opiskelen sitä parhaillaan ja harjoittelen sitä omien vanhusasiakkaitteni kanssa. Valiodaatiosuitsutus jatkukoon myöhemmin...