Ollessani pieni, minulle luettiin paljon ja kun opin itse lukemaan, luin aina. Tykkäsin myös kirjoittaa, mutta tein sen tylsästi. Kerran äitini sanoi, että anna vaan rohkeasti sanojen tulla äläkä jarruttele. Niin tein ja sen jälkeen seisoin lukemassa lähes jokaisen aineeni luokan edessä. Kirjoittamisesta tuli vahvuuteni. Ja mikä parasta, nautin siitä!
Vuosien varrella olen kirjoittanut kirjeitä, päiväkirjoja ja pöytälaatikko on täyttynyt teksteistäni. Kun asuin kevään 2012 Espanjassa, olin luovimmillani. Havainnoin ja kirjoitin silloin Hetkiä. Haaveilin, että ehkä niistä tulisi joskus kirjakin. Minulla oli myös muita kirjaideoita.
Suomeen palatessani luovuuteni tyrehtyi. Muutuin taas käytännölliseksi organisoijaksi. Tein listoja eri kustantamoista. Kuvittelin kai, että ne julkaisisivat kirjoittamattomat kirjani. Sanat eivät silloin soljuneet. Paperit olivat tyhjää täynnä. Luovutin.
Puolitoista vuotta sitten synnytin tämän blogin. Kirjoittelin jotakin, mutta en julkaissut mitään. Joku tökki edelleen, joten roihuavat ajatukseni eivät päätyneet minnekään.
Tarvittiin aikaa ja seuraava viisaus: "Kirjoita novelli, jota kukaan ei lue."
Niinpä. Kun haluan kirjoittaa, se on intohimoni ja elinehtoni, miksi en kirjoita? Anna sanojen ja ajatusten tulla kun ne ovat tullakseen ja nauti siitä. Jos niistä joku kiinnostuu, hyvä niin. Jos taas ei, niin mitä sitten? Olen saanut kuitenkin tehdä sitä mitä haluan ja tarvitsen.
Nyt näppäimeni laulavat suloisia säveliä ja tanssivat reipasta polskaa. Mieleni on keveä, kun saan purkaa oivalluksiani, iloani ja kiukkuani ulos.
Ja tämä toden totta riittää. Juuri nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti