Erään lehden pääkirjoitus herätti minut ajattelemaan.
Siinä pohdittiin, miten sodanjälkeinen sukupolvi on omaa elämäänsä elänyt. Onko se suututtanut jälkikasvunsa niin, että nämä eivät käy palvelutaloissa äitejään ja isiään tervehtimässä?
Hyvä pointti, mitä en ole tullut itse ajatelleeksi. Olen sen kyllä huomannut, mutta en miettinyt sen enempää.
Asia voi hyvinkin olla näin. Omat vanhemmat ovat kyllä yleensä rakkaita, mutta liian lähellä. Niin kuin kaikki muutkin läheisimmät ihmiset. Heidän tapansa saattavat ärsyttää, jopa raivostuttaa. Samanlaisen käytöksen kestää vieraammalta ihmiseltä. Se naurattaakin ja on vain suloista.
Samaisessa pääkirjoituksessa ehdotetaan, että kuka vaan voisi mennä palvelutaloon pitämään vaikkapa lauluhetken. Itse jatkan ajatusta, että kuka tahansa voisi lähteä ulkoilemaan tai vaikkapa autoilemaan vanhuksen kanssa. Ja kun kyseessä olisikin vieraampi vanhus, saisi tästä kohtaamisesta varmasti yhtä paljon iloa ja riemua molemmat osapuolet.
Eihän tämä mitään uutta ole; vapaaehtoistoimintaa on ollut vuosikaudet.
Mutta kun tämän asian ajattelee näin, tuntuu se uudenlaiselta.
Minä menen nyt tapaamaan näitä vanhuksia täällä, mene sinä tuolla. Hän menee sinne ja he menevät tuonne.
Yksinkertaista, näppärää ja mukavaakin vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti