24.5.2020

Moni vanhus on yksinäinen

Nyt uutisoidaan sitäkin kuinka koronakriisi on tuonut esille vanhusten yksinäisyyden. Onhan sitä ollut, mutta se on jäänyt näkymättömämmäksi.

Meillä on kolme yli yhdeksänkymppistä asiakasrouvaa. Kaikilla on harmaat hapset ja ajatus solisee kuin raikas kevätpuro. Liikuntarajoitteita kuitenkin on. Yhtä huimaa, toisen polvissa on nivelrikkoa ja kolmannen jalkavamma hankaloittaa liikkumista. Siksipä yksin ei uskalla lähteä seikkailemaan neljän seinän ulkopuolelle.

He kaikki ovat onnekkaita, koska heillä on ihmisiä ympärillä. Puolisot ovat jo kuolleet niin kuin suurin osa ystävistäkin. Onneksi on lapsia, lastenlapsia ja muita läheisiä. Niin ja me hoitajat.

Kun korona saapui, suositeltiin yli 70-vuotiaita pysymään kotona ja välttämään ihmiskontakteja. Nämä rouvat tottelivat. Vähän aikaa me hoitajat maskeinemme ja suojakäsineinemme olimme ainoat ihmiset joita he näkivät. Kauppakassit ilmestyivät oven taakse, samoin pääsiäis- ja äitienpäiväkukkaset. Onneksi on puhelin, he huokaavat. Sen avulla kuulee sentään läheisten kuulumiset ja rakkaat äänet.

Nämä kaikki rouvat osallistuvat kerran viikossa kaupungin järjestämään päiväkeskustoimintaan. Se onkin viikon kohokohta. Taksi hakee kotiovelta heti aamutuimaan. Päiväkeskuksessa jutellaan ja jumpataan, lauletaan ja askarrellaan, kuunnellaan luentoja ja ruokaillaan. Päivän päätteeksi taksi hurauttaa taas kotiin. Nämä päivät ovat rankkoja, mutta niin ihania. Ne tuovat mukavaa vaihtelua elämään. On jotain mitä odottaa. Tämäkin lysti loppui kuin seinään. Koronan takia tietysti. Nyt sitten pähkäillään, jatkuvatko syksylläkään.

Ihminen on fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kokonaisuus. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ja sen huomaa näistäkin rouvista.

Nyt kun ei ole juurikaan sosiaalista elämää, iskee yksinäisyys välillä kuin nyrkki vasten kasvoja. Itkettää. Tuntuu että on ihan yksin koko maailmassa eikä kukaan välitä. Huimaa entistä enemmän ja paikkojakin kolottaa kun päiväkeskuksen jumpat ovat jääneet. On kova ikävä toisen ihmisen seuraa. Ja kosketusta.

Taas kerran, onneksi on sentään hoitajat! Nyt kelien lämmettyä kesäiseksi, ollaan taas lähdetty ulos. Pienikin lenkki piristää. Voi miten ihanaa oli eilenkin kun kävimme happihyppelyllä.

Hän huudahteli kuin pikkutyttö: Oi miten lämmintä täällä onkaan! Voi tuota lintujen laulua! Koivussa on jo noin isot lehdet. Ota minusta kuva niin voidaan sitten talvella muistella tätä kauneutta. Ja minähän otin.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Perhehoito osa 6: Lyhytaikainen, päiväaikainen, osapäiväinen - varsinainen termiviidakko

Tervetuloa mukaan sarjan kuudenteen ja viimeiseen osaan, missä kurkataan perhehoitajan luona tapahtuvaan päiväaikaiseen perhehoitoon. Sarjan...