Menin metsään

Oli ollut koko syksyn ajan tarve päästä metsään. Umpimetsään siis. Sammalmättäille tarpomaan. Sieniä tähyämään.

Eilen toive toteutui. Koko päivän oli sataa tihuuttanut ja satoi silloinkin. Ja kun metsään meni, sen puut levittivät oksansa ja suojasivat enimmältä sateelta. Sade ei haitannut yhtään. Tuntui vaan niin hapekkaalta ja raikkaalta hengittää.

Sammal oli juuri niin pehmeää ja suloisen vihreää kuin muistelinkin. Siihen kun astuu, se joustaa jalkojen alla ja upottaa vähän. Siellä täällä näkyi jäkälääkin - ja naavaa. Kuinka upeaa, että meillä on näin puhdasta luontoa vielä jäljellä.

Ajatusmylly hiljenee  kummasti kun metsän siimeksessä astelee. Mielikuvitus saa siivet. Voi miten suloisia koloja siellä onkaan. Metsän asukkaiden koteja. Joihinkin oli pakko kurkistaa sisään. Kuin satumaailmaan olisi astunut. Hiiriperhe ruokapöydän ääressä. Mäyräpariskunta sohvalla loikoilemassa. Kopkop, saako tulla kylään?

Kohokohta olivat tietysti suppilovahverolöydöt. Pitkään aikaan ei näkynyt ainuttakaan vahveroa. Mutta kun jossakin näkyi rykelmä, saman tien oli vieressä toinen ja kolmas ja neljäs... Äkkiä oli ämpäri puolillaan. Ja se tuoksu! Yhdistelmä sienen kirpeyttä, metsän kosteutta, tuulen raikkautta.

Umpimetsässä tulee käytyä ihan liian harvoin. Varsinkin niin, että on aikaa. Että ei ole kiire minnekään. Onneksi kuitenkin joskus. Aika siellä hurahtaa huomaamatta. Mieli rentoutuu. Keho saa tasapainoradan. Kotiin palatessa on kuin uudestisyntynyt.

Metsä on terapiaa! Metsässä on ihanaa!