Olen tiennyt olevani herkkä melulle ja kokenut sen oudoksi, harvinaiseksi ja vääräksi. Mutta en taidakaan olla ainoa. Helsingin Sanomat kertoo artikkelissaan 4.1.2019 että kanssakärsijöitä on suomalaisista jopa 38% ja jatkaa: "Tämän me melusta tiedämme: se aiheuttaa stressiä ja heikentää unen laatua. Se lisää riskiä sairastua sydän- ja verisuonitauteihin, heikentää vastustuskykyämme ja näyttää olevan yhteydessä jopa diabetesriskiin. Melulle altistuminen häiritsee myös lasten lukemaan oppimista ja lyhytkestoista muistia." Moni muukin taho on samaisesta aiheesta nyt alkuvuoden aikana kirjoittanut. Olen lukenut jokaisen ajatuksen ja saanut niistä hurjasti tsemppiä ja vinkkejä. Taidankin hankkia kuulokkeiden kaveriksi korvatulpat, mitkä viritän korviini suojamuuriksi melua vastaan.
Kärsin liikenteen melusta. Kun joudun kulkemaan moottoritien viertä, huomaan stressitasoni nousevan samantien. Usein kaupunkialueellakin auton kova ääni tai nastarenkaiden voimakas rapina saavat hermoni kiristymään.
Liian kovalla oleva televisio tai radio saavat minut oitis pahalle päälle. Jos mahdollista, käännän voluumia pienemmälle. Kovassa metelissä en pysty keskittymään. Energiani menee melun sietämiseen. Julkisissa tiloissa ärsyynnyn niin musiikista kuin puheohjelmistakin. En pysy ymmärtämään miksi radion on kailotettava esimerkiksi kaupoissa, lääkäriasemien odotustiloissa, kampaajalla tai hierojalla. Rauhoittava, hiljainen taustamusiikki on asia erikseen ja se tuntuukin yleensä miellyttävältä.
Ihmisen kovaääninen puhe puhelimeen kadulla kulkiessaan (tai vielä pahempaa: bussissa tai junassa) ja lapsen raastava parku saavat meluherkän mieleni taistelutilaan. Avokonttorin hälyssä, mikä jatkuvasti katkaisee ajatuksenvirran, en pystyisi enää työskentelemään.
Meluherkkyyteni on kasvanut vuosien saatossa. Ihan pelottaa miten tässä vielä käy.
Kotona nautin hiljaisuudesta. Musiikkiakin toki kuuntelen, mutta sopivan hiljaa ja rauhallisesti. Luonnonhelmassa nautin siellä olevista äänistä. Lintujen laulusta, puunlehtien havinasta, sateen ropinasta, tuulen tuiverruksesta, laineen liplatuksesta. Pelkkä ajatuskin niistä saa mielen levolliseksi.
Ohjaamillani shindo- ja yinjoogatunneilla laitan enää harvoin edes rauhallista taustamusiikkia soimaan. Hiljaisuus on silloinkin parasta. Viimeksikin vanhan tuvan lattialautojen narina ja kellon tasainen tikitys loivat juuri sopivan äänimaailman rentoutumista tukemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti