Kipulääkettä kiitos

Helsingin Sanomissa julkaistiin tällä viikolla kirjoitus hollantilaisesta Buurtzorg-mallista. Se kiinnostaa minua kovasti koska siinä poistuu sote-alan turha hierarkisuus ja pönötys. Myös sen vuoksi että se on uusi toimintamalli ja uudistusta Suomessakin totisesti tarvitaan. Palaan aiheeseen myöhemmin paljon tarkemmin, mutta nyt kerron esimerkin tuosta hierarkisuudesta.

Olemme katsomassa syöpäsairasta ystäväämme sairaalassa. Sairaus on edennyt pitkälle ja hän on hyvin väsynyt. Jaksaa sanoa, että "väsyttää" ja "en jaksa pitää silmiä auki". Sanotaan, että nuku vaan. Silitellään ja rasvataan kuivat huulet. Hänen otsansa kurtistuu ja hän liikehtii levottomasti. Se on sen merkki, että kipuja on. Hän tarvitsee kipulääkettä, ettei tarvitse kärsiä.

Viereisessä ovessa lukee "osastonhoitaja". Astun sinne ja pyydän kipulääkettä. Hän ei nosta takapuoltaan penkistä, sanoo vaan että käy sanomassa tuosta hoitajalle. Selvä. Etkö sinä sitten ole hoitaja? Jos et, niin etkö voi itse käydä sanomassa hoitajalle? Astun seuraavaksi kansliaan, missä istuu hoitaja. Kerron asiani hänelle. Hän ei ole ystävämme omahoitaja, mutta lähtee ystävällisesti etsimään omahoitajaa ja pyytää tätä antamaan kipulääkettä lisää. Kiitos siitä.

Mitä tehottomuutta ja hierarkisuutta!

Osasto on täysin tyhjä. Käytävillä olemme ainoastaan me ja nainen joka siivoaa. Muu henkilökunta on kopeissaan ja ehkä potilaiden luona. Palvelua emme meinaa silti saada.

Toiveajattelua: Osastonhoitaja olisi noussut palliltaan ja hymyillyt. Sanonut, että voi kiitos ilmoituksesta. Minäpä kerron omahoitajalle että käy antamassa kipulääkettä. Tai vieläkin absurdimpaa: Minäpä käyn antamassa hänelle kipulääkettä.

Tietysti, jos tämä pesti on niin kiireinen, ettei jouda asiakastyötä tekemään, niin sitten huone osaston perimmäiseen nurkkaan, ovi lukkoon ja SEIS-valo päälle. Näin ei tule häiritsemisiä ja mielensäpahoittamisia kenellekään.