Sota-ajan tunnelmia

Meidän kotihoidon asiakkaistamme moni on yhdeksänkymppinen. Heidän elämänsä ei ole ulkoisesti kovinkaan paljon tämän nyt vallitsevan poikkeustilan myötä muuttunut. Kotona he ovat muutenkin lähestulkoon jatkuvasti. Moni heistä kuuntelee, katselee ja lukee uutisia päivät pitkät. Eipä ihme, että on alkanut pelottaa kun pelkkää koronaa tulvii joka tuutista.

He miettivät että piti heidän tämäkin aika vielä kokea. Mutta he ovat nöyriä ja sopeutuvat tilanteeseen.

He palaavat muistoissaan sota-aikaan. Kai tässä hetkessä on paljon samaa. Ihmisten elämää hallitsee suuri tuntematon. On tullut rajoituksia. Valtionjohto antaa määräyksiä. Ihmiset ovat turvassa kodeissaan.

He sanovat että kyllä sota oli paljon pahempaa. Silloin (ainakin talvisodassa) oli kireä pakkanen. Kylmät kodit. Ulkohuussit. Sotilaita pihapiirissä. Pulaa kaikesta. Ruoastakin. Ei ollut niin lämpimiä vaatteita kuin nykyään. Ei kunnon valoja, saati tiedotusvälineitä, autoja, puhelimia tai internettiä.

He muistavat välittämisen ja yhteenkuuluvuudentunteen. Talkoohengen ja auttamishalun. Yhteen hiileen puhaltamisen ja suomalaisen sisun.

Tuttuja juttuja. Meilläkin. Tässä hetkessä.

Kuvassa mummoni ja pappani sota-aikaista kirjeenvaihtoa. 

Live-lähetykset yli seitsemänkymppisille!

Kun heräsin aamulla, jäin vielä pötköttelemään sänkyyni. Silloin se tuli. Loistoidea!

Suomen kansa on teljetty neljän seinän sisälle. Joogat, konsertit sun muut ovat siirtyneet verkkoon. Mikäs meidän on katsellessa ja osallistuessa tietokoneiden, tablettien ja kännyköiden välityksellä. Ihanaa!

Mutta arvatkaapa mitä?

Yli 70-vuotiaiden pitäisi pysytellä kodeissaan ihan koko ajan. Voivat kai ulkoilla luonnossa, mutta ei juuri muuta. Ei kohtaamisia läheisten kanssa. Ei kauppareissuja. Ei mitään. Joillakin onnekkailla on puoliso. Kaikilla ei sitäkään. Ihan yksin neljän seinän sisällä. Kaksi viikkoa. Kuukausi. Kaksi kuukautta. Sitä me emme tiedä.

Arvatkaapa mitä muutakin?

Monella heistä ei ole internettiä tai älypuhelinta. Tai vaikka olisikin niin heidän ikäluokalleen, ainakaan kaikille, ei ole luontaista käyttää niitä ohjelmien katsomiseen. Voi myös olla etteivät silmät kestä pitkään pienen näytön tihrustamista.

Yksinäisyyden kuilu syvenee. Sosiaaliset kontaktit kuihtuvat. Pian se vaikuttaa psyykeen. Ja kohta myös fyysiseen terveyteen.

Minäpä keksin!

Yle ja Maikkari voisivat lähettää heille suunnattua ohjelmaa vaikkapa tunnin pari päivässä. Olisi huonompikuntoisille suunnattua tuolijumppaa. Parempikuntoisille joogaa, lihaskuntoharjoituksia ja tanssia. Olisi mindfulnessia ja life coachingia. Lähetettäisi suoria lähetyksiä luonnonhelmasta, eläinten ja ihmisten parista. Piristettäisi mieltä. Tuotaisi tervehdys ulkomaailmasta. Luotaisi toivoa.

Tekijöitä varmasti riittää. Itsekin voin olla yksi heistä.

Pistin jo tuumasta toimeen ja laitoin viestiä ohjelmapäälliköille. Kerron sitten mitä he vastaavat jos vastaavat.

Tämän jo aikaisemminkin täällä blogissa käytetyn 

kuvan on ottanut Jenni Kuparinen.

Suuren, positiivisen muutoksen toivo

Minä hyppäsin pois oravanpyörästä 11 vuotta sitten. Silloin tajusin, että minähän se kirjoitan oman elämäni käsikirjoituksen. Ymmärsin myös että vähemmän on enemmän. Uskalsin hidastaa.

Parhaiksi asioiksi ovatkin nousseet kiireettömät aamut, leppoisat kävelylenkit, rentouttavat lajit, koirien rapsuttelu, hitaat keskustelutuokiot, nautinnollinen kokkailu, sohvalla löhöily, ikkunasta tuijottelu ja sikeä nukkuminen.

Nyt Suomessakin vallitsee poikkeustila ja ihmisten elämänpiiri on kaventunut. Jotkut huokaisevat helpotuksesta kun saavat vaan olla. Toisia se selvästi pelottaa. Oleminen yksin tai perheen kanssa. Luopuminen harrastusrumbasta. Matkustelun, kulttuuririentojen ja melkein kaiken muun yht´äkkinen loppuminen.

Suuri osa ihmisistä sulkeutuu neljän seinän sisälle. Tekevät kotoa käsin töitä, opiskelevat, pitävät kokouksia. Itse kuuluisin mieluusti tähän ryhmään. Kehräisin tyytyväisyydestä kun voisin istua omalla sohvallani ja tienata elantoni sieltä käsin.

Mutta minäpä en voi. Kuulun niihin, joiden on jokaisena työpäivänä aukaistava kotiovi. Kuljettava läpi poikkeustilassa uinuvan kaupungin. Mentävä muiden ihmisten pariin. Kohdattava riskiryhmäläisiä. Mietittävä, etten vaan tartuta heitä. Etten vaan itse saa tartuntaa.

En lähtisi jos ei olisi pakko. Mutta kun on. Taloudellinen pakko.

Saan kuitenkin olla kiitollinen että minun työhöni ja toimeentulooni tämä poikkeustila ei juuri vaikuta. Ainakaan vielä. Pohdin, miten tuhannet ja taas tuhannet pienyrittäjät pärjäävät. Miten isommille yrityksille käy. Mitä kaikkea tämä on nyt. Ja mitä tästä seuraa.

Sydämessäni teidän, että pysähdyksen oli tultava. Toivon, että tästä selvitään. Näen mielikuvissani huolettoman päivän jolloin poikkeustila on ohi. Ihmiset kulkevat iloisina kaduilla. Ilmassa kihelmöi luottamus.

Mutta ihmisen muisti on lyhyt. Sittenkö taas lennellään monta kertaa vuodessa ulkomaille? Kaasutellaan surutta yksityisautoilla? Tuprutellaan tehtaiden piipuista myrkkyjä? Päästetään vaaralliset virukset leviämään? Kulutetaan yli äyräiden ja hukutaan jätevuoriin?

Ehkäpä ei.

Minä päätän elää suuren, positiivisen muutoksen toivossa.

Muistisairas osaa hetkessä elämisen

Kotihoidon hoitajana työskentelen jokaisena työpäivänäni muistisairaiden kanssa. Heidän sairautensa on lievä tai keskivaikea. Siksi he voivat asua kotonaan. Sairaus on sulkenut heidät neljän seinän sisälle. Joku käy päivittäisen ulkoilulenkkinsä lähiympäristössä. Kauemmaksi he eivät edes halua.

Kodista on tullut turvapaikka. Siellä ovat tutut nurkat ja tavarat. Maailmanmenoa seuraillaan ikkunasta. Moni kuuntelee radiota, mutta television haluaa avata vain jokunen.

He ovat usein siinä olotilassa, mihin pääsemiseksi me muut tarvitsemme apukeinoja. Meditaatiota, mindfulnessia, joogaa, metsälenkkejä...

He havainnoivat ikkunasta käsin säätilaa: "Siellä tuulee kovasti pohjoisesta kun puun oksat heiluvat noin. Oi miten upea sininen hetki. Ihana kirkkaan sininen taivas. Linnut ovat olleet tänään levottomia. Jänikset saapuvat joka ilta tuonne pihakuusen juurelle."

He menevät syvälle mielensä sopukoihin. He elävät uudestaan sota-ajan kauhuja. Sitä aikaa kun he olivat lapsia ja nuoria. Työikäisyydestä, äitiydestä tai isyydestä heidän muistikuvansa ovat paljon hatarammat. Ja juuri nyt on vain tämä, ihan paras hetki. Silloin on hoitaja käymässä. Hänelle saa jutella. Hänen kanssaan ihmetellä. Joskus joku lausuu runon tai lurauttaa laulun. Mieli on niin kiitollinen.

Nyt kun ihmiset eri puolilla maapalloa ovat linnoittautuneet koteihinsa koronavirusta pakoon, olemme kuin nuo muistisairaat. Itse en ole ollut vielä yhtäkään kokonaista päivää kotona. Paljon enemmän kuitenkin kuin yleensä. Kuntosali on kiinni. Kaupassa käynti ei houkuta. Ulkoilemaankaan ei ole tehnyt mieli.

Jään katselemaan ikkunasta. Kadut ovat autiot. Linnut lentelevät. Puiden oksat huojuvat. Taivas. Kasvit. Eläimet. Siellä ne jatkavat eloaan. Vain ihmiset ovat sulkeutuneet koteihinsa. Omiin mietteisiinsä. Niin kauheaa ja pelottavaa kuin tämä onkin, oli tämä ehkä pakollista. Piste jollekin, kuten mediasta olen lukenut. Uuden ajan alku.

Sohvalla lepäilyä. Kotijoogaa. Lukemista. Kirjoittamista. Kokkailua. Läheisten kanssa viestittelyä. Syvällisiä keskusteluja. Koirien rapsuttelua. Kainaloon käpertymistä. Ymmärrystä siitä että on vain tämä hetki.

Mikä oikeastaan on sen tärkeämpää?

Kolme kovaa vetoa

Tämän alkuvuoden aikana media on onnistunut mainonnassaan ja minä olen jäänyt koukkuun. Seuraan päivittäin kolmen nuorehkon naisen instagram-tilejä ja joskus eksyn heidän blogeihinsakin.

Kaikkien heidän elämänvaiheensa ovat ihan erilaiset kuin minun. He ovat minua reilusti nuorempia. Heidän päivänsä kuluvat ihan toisenlaisissa askareissa kuin minun. Olenkin miettinyt, mikä heissä oikein viehättää.

Luulenpa, että se on aitous. He eivät mutristele kuvissa huuliaan. Ne näyttävät suihkunraikkaat kasvonsa ja levähtäneet nutturansa. He eivät jaa neuvojaan jostakin ylhäältä käsin. He ainoastaan ja vain elävät elämäänsä ja kertovat siitä muillekin. Neutraalisti ja maalaisjärkisesti. Huomaan, että he nauttivat siitä mitä tekevät. Toimivat siis suloisesti sydämestään käsin.

Ensin hyppäsin Katjan kyytiin. On mielenkiintoista seurata hänen airbnb-tarinoitaan, remonttien etenemisiään ja mökkireissujaan Kemiöön. Kun Katjan instagram-kuvia katsoo ja kirjoituksia lukee, tulee raikas ja reipas olo. Katja ei pönkitä itseään eikä elämäänsä muutenkaan. Jakaa siitä palasia rennon letkeästi. Kannattaa kurkata: https://www.instagram.com/katja_kristiina/?hl=fi

Seuraavana tutustuin Juustoansaan. Siinä Laura kertoo tarinaansa tuoreena juustokauppiaana Helsingin Vanhassa Kauppahallissa. Työ on hänen unelmiensa täyttymys ja sen kyllä huomaa. Aistin taas aitouden ja tekemisen riemun. Onnen! Uusia ideoita putkahtelee tuon tuosta ja se jos mikä on piristävää. Suosittelen: https://www.instagram.com/juustoansa/?hl=fi

Ja kolmantena pääsin elämän mittaiselle matkalle. Päivi kertoo niin blogissaan kuin instargamissaan Down-tyttönsä tarinaa. Niin lempeästi mutta samalla asiantuntevasti. Tästä on varmasti paljon apua samassa elämäntilanteessa oleville. Itse olen lumoutunut siitä ihan muuten vaan. Päivi käsittelee tunteita laidasta laitaan eikä tosiaankaan suostu pönöttämään. Sen sijaan hän murtaa jalkansa lapsen kanssa hassutellessaan tai hyppii hänen kanssaan sohvalta jos niikseen tulee. Katso ihmeessä: https://elamanmittaisellamatkalla.fi/
ja https://www.instagram.com/elamanmittaisellamatkalla/