Sota-ajan tunnelmia

Meidän kotihoidon asiakkaistamme moni on yhdeksänkymppinen. Heidän elämänsä ei ole ulkoisesti kovinkaan paljon tämän nyt vallitsevan poikkeustilan myötä muuttunut. Kotona he ovat muutenkin lähestulkoon jatkuvasti. Moni heistä kuuntelee, katselee ja lukee uutisia päivät pitkät. Eipä ihme, että on alkanut pelottaa kun pelkkää koronaa tulvii joka tuutista.

He miettivät että piti heidän tämäkin aika vielä kokea. Mutta he ovat nöyriä ja sopeutuvat tilanteeseen.

He palaavat muistoissaan sota-aikaan. Kai tässä hetkessä on paljon samaa. Ihmisten elämää hallitsee suuri tuntematon. On tullut rajoituksia. Valtionjohto antaa määräyksiä. Ihmiset ovat turvassa kodeissaan.

He sanovat että kyllä sota oli paljon pahempaa. Silloin (ainakin talvisodassa) oli kireä pakkanen. Kylmät kodit. Ulkohuussit. Sotilaita pihapiirissä. Pulaa kaikesta. Ruoastakin. Ei ollut niin lämpimiä vaatteita kuin nykyään. Ei kunnon valoja, saati tiedotusvälineitä, autoja, puhelimia tai internettiä.

He muistavat välittämisen ja yhteenkuuluvuudentunteen. Talkoohengen ja auttamishalun. Yhteen hiileen puhaltamisen ja suomalaisen sisun.

Tuttuja juttuja. Meilläkin. Tässä hetkessä.

Kuvassa mummoni ja pappani sota-aikaista kirjeenvaihtoa.