Parhaiksi asioiksi ovatkin nousseet kiireettömät aamut, leppoisat kävelylenkit, rentouttavat lajit, koirien rapsuttelu, hitaat keskustelutuokiot, nautinnollinen kokkailu, sohvalla löhöily, ikkunasta tuijottelu ja sikeä nukkuminen.
Nyt Suomessakin vallitsee poikkeustila ja ihmisten elämänpiiri on kaventunut. Jotkut huokaisevat helpotuksesta kun saavat vaan olla. Toisia se selvästi pelottaa. Oleminen yksin tai perheen kanssa. Luopuminen harrastusrumbasta. Matkustelun, kulttuuririentojen ja melkein kaiken muun yht´äkkinen loppuminen.
Suuri osa ihmisistä sulkeutuu neljän seinän sisälle. Tekevät kotoa käsin töitä, opiskelevat, pitävät kokouksia. Itse kuuluisin mieluusti tähän ryhmään. Kehräisin tyytyväisyydestä kun voisin istua omalla sohvallani ja tienata elantoni sieltä käsin.
Mutta minäpä en voi. Kuulun niihin, joiden on jokaisena työpäivänä aukaistava kotiovi. Kuljettava läpi poikkeustilassa uinuvan kaupungin. Mentävä muiden ihmisten pariin. Kohdattava riskiryhmäläisiä. Mietittävä, etten vaan tartuta heitä. Etten vaan itse saa tartuntaa.
En lähtisi jos ei olisi pakko. Mutta kun on. Taloudellinen pakko.
Saan kuitenkin olla kiitollinen että minun työhöni ja toimeentulooni tämä poikkeustila ei juuri vaikuta. Ainakaan vielä. Pohdin, miten tuhannet ja taas tuhannet pienyrittäjät pärjäävät. Miten isommille yrityksille käy. Mitä kaikkea tämä on nyt. Ja mitä tästä seuraa.
Sydämessäni teidän, että pysähdyksen oli tultava. Toivon, että tästä selvitään. Näen mielikuvissani huolettoman päivän jolloin poikkeustila on ohi. Ihmiset kulkevat iloisina kaduilla. Ilmassa kihelmöi luottamus.
Mutta ihmisen muisti on lyhyt. Sittenkö taas lennellään monta kertaa vuodessa ulkomaille? Kaasutellaan surutta yksityisautoilla? Tuprutellaan tehtaiden piipuista myrkkyjä? Päästetään vaaralliset virukset leviämään? Kulutetaan yli äyräiden ja hukutaan jätevuoriin?
Ehkäpä ei.
Minä päätän elää suuren, positiivisen muutoksen toivossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti