Kodista on tullut turvapaikka. Siellä ovat tutut nurkat ja tavarat. Maailmanmenoa seuraillaan ikkunasta. Moni kuuntelee radiota, mutta television haluaa avata vain jokunen.
He ovat usein siinä olotilassa, mihin pääsemiseksi me muut tarvitsemme apukeinoja. Meditaatiota, mindfulnessia, joogaa, metsälenkkejä...
He havainnoivat ikkunasta käsin säätilaa: "Siellä tuulee kovasti pohjoisesta kun puun oksat heiluvat noin. Oi miten upea sininen hetki. Ihana kirkkaan sininen taivas. Linnut ovat olleet tänään levottomia. Jänikset saapuvat joka ilta tuonne pihakuusen juurelle."
He menevät syvälle mielensä sopukoihin. He elävät uudestaan sota-ajan kauhuja. Sitä aikaa kun he olivat lapsia ja nuoria. Työikäisyydestä, äitiydestä tai isyydestä heidän muistikuvansa ovat paljon hatarammat. Ja juuri nyt on vain tämä, ihan paras hetki. Silloin on hoitaja käymässä. Hänelle saa jutella. Hänen kanssaan ihmetellä. Joskus joku lausuu runon tai lurauttaa laulun. Mieli on niin kiitollinen.
Nyt kun ihmiset eri puolilla maapalloa ovat linnoittautuneet koteihinsa koronavirusta pakoon, olemme kuin nuo muistisairaat. Itse en ole ollut vielä yhtäkään kokonaista päivää kotona. Paljon enemmän kuitenkin kuin yleensä. Kuntosali on kiinni. Kaupassa käynti ei houkuta. Ulkoilemaankaan ei ole tehnyt mieli.
Jään katselemaan ikkunasta. Kadut ovat autiot. Linnut lentelevät. Puiden oksat huojuvat. Taivas. Kasvit. Eläimet. Siellä ne jatkavat eloaan. Vain ihmiset ovat sulkeutuneet koteihinsa. Omiin mietteisiinsä. Niin kauheaa ja pelottavaa kuin tämä onkin, oli tämä ehkä pakollista. Piste jollekin, kuten mediasta olen lukenut. Uuden ajan alku.
Sohvalla lepäilyä. Kotijoogaa. Lukemista. Kirjoittamista. Kokkailua. Läheisten kanssa viestittelyä. Syvällisiä keskusteluja. Koirien rapsuttelua. Kainaloon käpertymistä. Ymmärrystä siitä että on vain tämä hetki.
Mikä oikeastaan on sen tärkeämpää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti