Moni vanhus on yksinäinen

Nyt uutisoidaan sitäkin kuinka koronakriisi on tuonut esille vanhusten yksinäisyyden. Onhan sitä ollut, mutta se on jäänyt näkymättömämmäksi.

Meillä on kolme yli yhdeksänkymppistä asiakasrouvaa. Kaikilla on harmaat hapset ja ajatus solisee kuin raikas kevätpuro. Liikuntarajoitteita kuitenkin on. Yhtä huimaa, toisen polvissa on nivelrikkoa ja kolmannen jalkavamma hankaloittaa liikkumista. Siksipä yksin ei uskalla lähteä seikkailemaan neljän seinän ulkopuolelle.

He kaikki ovat onnekkaita, koska heillä on ihmisiä ympärillä. Puolisot ovat jo kuolleet niin kuin suurin osa ystävistäkin. Onneksi on lapsia, lastenlapsia ja muita läheisiä. Niin ja me hoitajat.

Kun korona saapui, suositeltiin yli 70-vuotiaita pysymään kotona ja välttämään ihmiskontakteja. Nämä rouvat tottelivat. Vähän aikaa me hoitajat maskeinemme ja suojakäsineinemme olimme ainoat ihmiset joita he näkivät. Kauppakassit ilmestyivät oven taakse, samoin pääsiäis- ja äitienpäiväkukkaset. Onneksi on puhelin, he huokaavat. Sen avulla kuulee sentään läheisten kuulumiset ja rakkaat äänet.

Nämä kaikki rouvat osallistuvat kerran viikossa kaupungin järjestämään päiväkeskustoimintaan. Se onkin viikon kohokohta. Taksi hakee kotiovelta heti aamutuimaan. Päiväkeskuksessa jutellaan ja jumpataan, lauletaan ja askarrellaan, kuunnellaan luentoja ja ruokaillaan. Päivän päätteeksi taksi hurauttaa taas kotiin. Nämä päivät ovat rankkoja, mutta niin ihania. Ne tuovat mukavaa vaihtelua elämään. On jotain mitä odottaa. Tämäkin lysti loppui kuin seinään. Koronan takia tietysti. Nyt sitten pähkäillään, jatkuvatko syksylläkään.

Ihminen on fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kokonaisuus. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ja sen huomaa näistäkin rouvista.

Nyt kun ei ole juurikaan sosiaalista elämää, iskee yksinäisyys välillä kuin nyrkki vasten kasvoja. Itkettää. Tuntuu että on ihan yksin koko maailmassa eikä kukaan välitä. Huimaa entistä enemmän ja paikkojakin kolottaa kun päiväkeskuksen jumpat ovat jääneet. On kova ikävä toisen ihmisen seuraa. Ja kosketusta.

Taas kerran, onneksi on sentään hoitajat! Nyt kelien lämmettyä kesäiseksi, ollaan taas lähdetty ulos. Pienikin lenkki piristää. Voi miten ihanaa oli eilenkin kun kävimme happihyppelyllä.

Hän huudahteli kuin pikkutyttö: Oi miten lämmintä täällä onkaan! Voi tuota lintujen laulua! Koivussa on jo noin isot lehdet. Ota minusta kuva niin voidaan sitten talvella muistella tätä kauneutta. Ja minähän otin.

Ajatuksenvirtaa avoimesta yliopistosta

Olin jo valmistunut yo-merkonomiksi. Silti kirjoittamisen kipinä sai minut ostamaan pääsykoekirjan. Hakisin opiskelemaan yliopistoon journalistiikkaa. En sitten hakenut. Koin yliopisto-opiskelut ehkä liian teoreettisiksi, työnsin pääni pensaaseen ja luovutin.

Tein kymmenisen vuotta markkinointi- ja myyntiuraa. Opiskelin lähihoitajaksi, life coachiksi. shindo-ja yinjoogaohjaajaksi, validaatiohoitajaksi ja suoritin vanhustyön erikoisammattitutkinnonkin. Tästä kombinaatiosta olen kyllä kirjoittanut aikaisemminkin. Haaveeni oli tehdä tästä kaikesta itselleni unelmien työ. Ei se saanut tuulta purjeisiinsa yrittäjänä eikä se tunnu saavan nyt palkkatöissäkään. Tienattava on ja se on hinta sille ettei aikaa ja varsinkaan energiaa muuhun juuri jää. Noidankehä pyörii vimmatusti.

Tutkailin sitten maaliskuussa jälleen kerran avoimen yliopiston opintoja. Silmieni eteen pumpsahti "Journalismi ammattina 5 op" -kurssi. Sen toteutti Helsingin avoin yliopisto ja se oli ihan huippu! Koulutus kesti kaksi kuukautta. Piti sisällään neljän nimekkään journalistin luennot ja viisi opettavaista tehtävää. Se toteutettiin verkkokurssina. Kaikki sujui hienosti. Nautin koko ajan. Kurssi opetti minulle senkin, että mikään uutistoimittaja en halua olla. Nautin tarinoiden kirjoittamisesta ja kuvajournalismin tekemisestä. Niitä kohti aion nyt tähytä. Journalistina voi työskennellä myös ilman journalistin koulutusta. Sitä polkua ajattelin nyt hitaasti lähteä etenemään.

Ajattelin että seuraava etappi olisi avoimen yliopiston"Viestintä ja media 25 op". Tutkaillessani kurssin sisältöä, huomasin että se ei ehkä kuitenkaan ole minun juttuni. Koulutus pitää sisällään paljon tenttejä ja niihin luettava kirjallisuus on englanninkielistä. No mitäs sitten?

Seuraavaksi löysin "Kirjallisuuden perusopinnot 25 op". Vaatii suuren määrän lukemista, mutta sehän on parasta. Vihdoinkin voisin perehtyä suomalaisiin ja ulkomaalaisiin klassikkoteoksiin. Opintokokonaisuuden pystyisin suorittamaan verkossa omaan tahtiini. Ilmoittautua sinne voi milloin vaan eli voisin aloittaa opiskelun jo kesällä. Pureskelen tätä viikonlopun yli ja maanantaina taidan painaa ilmoittaudu-nappulaa. Innostaa!

Kovasti kiinnostaa myös "Kirjoittamisen perusopinnot 30 op". Olisikin hieno jatkumo edellä mainituille. Tuohon opintokokonaisuuteen ei niin vaan mennäkään, vaan sinne haetaan. Seuraava haku on lokakuussa 2020 tammikuussa alkavalle kurssille. Laitan tämän mietintämyssyyn ja tunnustelen, miltä tuntuu sitten syksyllä.

Tunnen tarvitsevani kirjoittajana lihaa luiden ympärille. Näiden opintojen kautta sitä kyllä saisin. Enkä opiskele vaan jotakin varten vaan siksi että oppiminen on niin mukavaa. En nauti nippelitiedon pänttäämisestä ja ulkoa opettelusta. Haluan saada erilaisia näkökulmia, tuoreita ajatuksia, vanhoja  viisauksia ja rikkaita ilmaisumuotoja.

Avoimelle yliopistolle nostan hattua. Se mahdollistaa tasokkaan opiskelun kenelle vaan. Ei kysytä ikää tai koulutustaustaa. Opintojen hintakaan ei päätä huimaa. Tämä on kyllä ihan mahtava mahdollisuus. Kiitos siitä <3

Asiakas on aarre

Ajattelin jakaa täällä blogissa entistä useammin henkilökohtaisia vanhuskohtaamisiani. Vanhusten ainutlaatuiset elämäntarinat ansaitsevat tulla muidenkin ihmeteltäviksi. Nostan esille myös vanhusten kanssa kokemiani tähtihetkiä  Ne ovat pääosin faktaa, mutta maustan niitä hyppysellisellä fiktiota. Siksikin, että haluan vanhusten pysyvän anonyymeinä.

Istuimme keittiönpöydän äärellä. Hän oli juuri saanut iltapäivälääkkeensä ja olin asetellut päivällisen valmiiksi lautaselle jääkaappiin. Hän lämmittää sen sitten vähän ajan kuluttua. Meille jäi hetki pienelle juttutuokiolle. Totesin, että huomenna onkin Helatorstai. Minkäs takia sitä vietetäänkään, kyseli 87-vuotias. Hyvä kysymys, katsotaanpas mitä Google sanookaan. Kaivoin puhelimen esille, googlasin Helatorstain ja luin monta tarinaa sille. Samaan syssyyn katsoimme myös Helluntain. Oli taas mielenkiintoista virkistää muistia ja oppia uutta. Totesimme yhteen ääneen, että oppia ikä kaikki. Nauroimme tosin heti perään että kuinkahan kauan tämän juuri oppimamme muistamme. Ihan kuin olisimme tämän saman rouvan kanssa tutkineet tätä samaa asiaa vuosi sittenkin. Ainakin  Kynttilänpäivä katsottiin talvella ja Tapaninpäivä joulun aikaan.

Pienet, kiireettömät hetket ovat työni luksusta. Kun keskitymme asiakkaan kanssa johonkin yhteiseen, yhteenkuuluvuuden tunne on syvä. Sen tuokion ajan meillä molemmilla on vain se yksi yhteinen juttu. Mitään muuta ei väliimme mahdu. Ja vaikka se muistisairaalta unohtuisi piankin, tuon hetken tunne pysyy. Uskon, että se jättää yhden onnellisen muistijäljen häneen. Lisää luottamusta, turvallisuutta ja onnellisuutta. Minua ne auttavat jaksamaan kun asiakaskäyntien välillä jonotan ruuhkassa, poljen kiireisenä kaasua ja kastun kevätsateessa. Tiedän, että perillä minua odottaa aarre. Asiakas.

Kamala vanhuus on mediaseksikästä

Tämän päivän Helsingin Sanomat on julkaissut Katja Kuokkasen kirjoittaman vanhusaiheisen jutun mikä on otsikoitu: Isä kuoli koronaan. Kuinka ollakaan, se on noussut päivän timantiksi. Etusivun linkki huutaa klikkaamaan seuraavin sanoin: Essi Lindénin isä sairastui koronaan vantaalaisessa hoivakodissa, sitten hän kuoli.

Vanhuus on mediaseksikästä. Mutta vain silloin kun se kertoo kaltoinkohtelusta ja kauheuksista. Silloin se herättää lukijan mielenkiinnon. Silloin otsikko klikataan auki. Silloin sitä kommentoidaan.

Mielestäni onkin hyvä repiä auki epäkohtia. Näyttää kansalle totuus. Kertoa miten vanhuksia pompotellaan. Mutta mitä hyötyä siitä on jos asioille ei tehdä mitään? Vaikkapa viime vuoden hoitajamitoitusasiat ja tämän kevään koronaeristykset. Hetken aikaa media myllää. Päättäjät suoltavat sanahelinää. Ja se on siinä.

Milloin on se hetki kun vanhustyö saa rutkasti rahaa? Milloin sitä tehdään inhimillisesti? Täydestä sydämestä.

Itse työskentelen vanhusten parissa. Yksityisessä kotihoitoyrityksessä. Minulla on kokemusta kahdesta samantyylisestä firmasta ja me hoidamme vanhuksemme huippuhyvin. Meillä on asiakkaina itsemaksavia varakkaampia vanhuksia mutta myös kaupungin palveluseteliasiakkaita. He kaikki ovat meille yhtä tärkeitä, pidämme heidän puoliaan ja taistelemme heidän puolestaan byrokratiaa vastaan. Olenkin kapinoinut siitä, että mediaa ei kiinnosta nämä herttaiset tarinat. Kuinka hoitajan kanssa kävellään leppoisa päiväkävely, muistellaan menneitä ja suunnitellaan tulevaa, luetaan yhdessä sanomalehteä, ihaillaan parvekkeen kukkaloistoa ja nauretaan vedet silmissä.

Mitäpä jos vanhuuden ihannoinnistakin tehtäisiin kiinnostavaa? Valtio ja kunnat antaisivat rahaa vanhustyölle jolloin se voitaisiin hoitaa inhimillisemmin eikä kauheuksia enää tapahtuisi. Kuunneltaisiin meitä ruohonjuuritason tekijöitä. Lopetettaisiin liirumlaarumit ja turhat lupaukset. Käärittäisiin hihat ja ryhdyttäisiin toimiin. Tätä olen tosin kuuluttanut niin kauan kuin olen tällä alalla ollut, reilut 10 vuotta siis. Mutta suunta on ollut koko ajan alaspäin. Valitettavasti.

Niin, tuo Hesarin juttu "Isäni kuoli koronaan" on hyvä. Se tosin kertoo vain vähän tuosta raflaavan otsikon korona-asiasta. Paljon enemmän isän siirtelystä paikasta toiseen ja kaltoinkohtelusta sekä siitä miten hoivakodista ei pidetty yhteyttä omaisiin. Tämä on varmasti karua totuutta. Itsekin olen saanut sen erään läheiseni kautta kokea. Ja siitä kokemuksesta tulen vielä joskus kirjoittamaan enemmänkin.

Kävely on mun juttu

Olen nauttinut kävelemisestä niin kauan kuin muistan. Kun olin lapsi, perheeni siirtyi usein paikasta toiseen kävellen. Teimme myös paljon metsäretkiä. Kävelystä tuli jo silloin osa minua. Nuorena ja aikuisena sama on jatkunut. Olen opettanut esimerkilläni omat lapsenikin nauttimaan kävelystä. Se on vaan niin parasta!

Kävelemään voi lähteä silloin kun siltä tuntuu ja melkeinpä säällä kuin säällä. Kummoisia varusteitakaan ei tarvitse olla. Kunnon kengät ovat tärkeät, mutta muuten on sama missä asussa tallustaa. Välillä voi löntystellä ja joskus astella rivakammin. Usein kutsuu metsäpolku, mutta cityvaelluskin on poikaa. Kävely on ihanaa niin yksin omissa mietteissään kuin kaksi- tai nelijalkaisen kaverin seurassa. Ai että kun tykkään.

Nautin myös siitä kun joku vanhusasiakkaamme lähtee kanssani pienelle päiväkävelylle. Sen ei tarvitse olla kuin vartin pyrähdys, niin ihmeitä tapahtuu. Vanha ihminen piristyy kummasti. Tuon pienen hetken aikana hän saa liikuntaa, happea ja toisen ihmisen seuraa. Ja kun hitaasti kävellen ulkoillaan, ehditään huomata kaikkea mielenkiintoista ympärillä; kauniit kukkaset, oravanpoikaset, hiirenkorvat puiden oksilla.

Löysin Anna-lehden internetsivuilta 3.2.2017 kirjoitetun artikkelin siitä mitä kävely kertoo kaltaisestani kävelyyn hurahtaneesta ihmisestä. Alla on kuusi kohtaa suoraan artikkelista. Selitykset ovat osittain minun, osittain lehden.

Olet luova
Jo vuosia sitten huomasin, että kävellessä putkahtavat kaikki parhaat ideat vaikka niitä ei edes tietoisesti mieti. Stanfordin yliopiston tutkimuksen mukaan koehenkilöiden luovuus parani 60% kun he kävelivät verrattuna siihen että he istuivat paikoillaan.

Arvostat luontoa
Kävely tapahtuu raikkaassa ulkoilmassa luonnonhelmassa. Kävelijä saa luonnosta voimaa ja arvostaa sitä.

Olet visuaalinen
Autolla ja pyörällä liikkuen maisemat vilahtavat nopeasti ohi. Kävellessä taas ehtii huomata eri tavalla luonnon kauneuden, rakennusten rosoisuuden, ihmiset, eläimet, kaiken.

Pidät huolta terveydestäsi
Jo 15 minuutin kävely päivittäin on hyvä terveydelle. Saati sitten kun tallustaa vieläkin enemmän.

Olet löytänyt mainion tavan rentoutua
Kävely on kuin terapiaa. Se poistaa stressiä, rentouttaa ja piristää.

Olet tuottelias
Ja kun on stressitön, rento ja pirteä, saa enemmän aikaiseksi niin yksityiselämässä kuin työssäkin.