Toinen karanteenipäiväni on kääntymässä iltaan. Edelleen olen oireeton ja voin hyvin. Siksi tuntuu hullulta pysytellä neljän seinän sisällä (varsinkin kun altistumisesta on puolitoista viikkoa ja negatiivinen testituloskin olemassa). Ihan kuin tekisin väärin. Lusmuilisin. Valtiomme päättäjät, koronanjäljittäjät ja ketkä lie ovat asiasta varmaankin toista mieltä ja siksi annan oman ajatteluni olla. Tänäänkin.
Tekemistä minulla kyllä piisaa. Nautin kun saan vaan olla. Aikatauluttomasti. Olen opiskellut bloggaamista ja saanut siihen liittyen ideoita. Olen kirjoittanut, lukenut ja kuunnellut äänikirjaa. Suuri suositus muuten Saara Turusen kirjalle Järjettömiä asioita, minkä Krista Kosonen niin koukuttavasti lukee. Painii samassa sarjassa edellisen kuuntelemani teoksen, Aino Huilajan Pakumatkalla, kanssa. Kyllä ammattilaiset osaavat!
Olen laittanut ruokaa ja touhunnut pieniä kotihommia. Suunnitellut viikonlopun menua ja pääsiäisen ruokia. Kun arjen tohina poistui, tilalle astui luovuus. Niin käy aina. Se pulppuaa iloisesti joka puolelta. Suorastaan rönsyilee. Se, minkä välillä luuli jo kadonneen.
Niin - ja olen ulkoillut. Eilen kävimme kävelyllä Kulosaaressa. Sää oli silloin lonkeronharmaa ja tuulinen niin kuin Suomenmaassa usein on. Silti maisemat sykähdyttivät. Meri oli vielä jäässä, mutta kalliot jo vapaina lumen taakasta. Vanhat, uudet, pienet ja suuret talot seisoivat katujen varsilla sulassa sovussa. Kasino huokui historiaa. Wihurin toimitalo suuruutta.
Tänään suunnistin kohti yhtä lempimaisemaani, Haltialan tilan maita. Miten ilahduinkaan kun pääsin tepastelemaan joen rantaan. Märkäähän siellä oli, mutta kulkeminen onnistui hyvin. Talvella alueen vallanneita hiihtäjiä oli vain kourallinen ja sain taas kävellä lempireittiäni pitkin. Aurinko hiveli lämmöllään. Pajunkissat keimailivat. Joki pauhasi ja pikkupurot solisivat.
Eipä siis yhtään hassumpi koronakaranteenipäivä tämäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti