Hän on suvun vanhin. Jo yhdeksänkymppinen. Makaa vuoteenomana palvelutalossa. Lähipiiri vierailee silloin tällöin. Silittää poskea ja harmaita hapsia. Juttelee hiljaa. Hän ei sano mitään. Ilme kertoo, että aika olisi jo tullut. Lähteä pois. Jättää sänky, palvelukoti ja koko maailma. Liitää tähdeksi taivaalle.
Eivät kaikki käy. Vaikka kannattaisi. He elävät omaa elämäänsä. Tulevat sitten aikanaan hautajaisiin. Muistelemaan. Itkemään. Ikävöimään. Miten paljon tärkeämpää se olisikaan nyt?
Tulla vuoteen laidalle ja sanoa: "Moi. Olet tärkeä. Ihanaa kun olet siinä. Muistatko senkin kerran kun olimme lapsia. Pellavapäitä. Oli melkein juhannus. Aurinko paahtoi korkealta. Hetkessä se sai ihon kuumaksi. Silmät olivat ihan sirrillään kun sen loiste oli niin kirkas. Juoksimme metsäpolulle. Puut loivat varjoja. Keräilimme käpyjä. Isoja. Pieniä. Soikeita. Kaikki vähän erilaisia. Kauniin värisiä. Sitten löysimme puidenoksia. Pilkoimme ne pieniksi ja asettelimme kävyille neljä jalkaa. Niistä tuli käpylehmiä. Ihan kuin meidän lehmät laitumella. Kuulimme käpylehmien ammuvan. Annoimme niille nimet. Teimme niille aitauksen ja uppouduimme leikkiin."
Hän saattaisi muistaa sen kesäisen hetken. Hän ehkä hymyilisi. Hänelle tulisi hyvä ja turvallinen olo. Hän tuntisi poskellaan auringonlämmön. Haistaisi nenässään havumetsän tuoksun hellepäivänä. Vielä kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti