Hän on 86-vuotias mies. Asuu yksin kauniissa rivitalokaksiossaan. Poika ja tämän aikuiset lapset vierailevat silloin tällöin iltaisin ja viikonloppuisin sekä soittelevat usein. Ajatus leikkaa terävästi kuin partaveitsi, kuulo ja näkö toimivat kuin nelikymppisellä.
Kaikki on siis hyvin. Oma koti kullan kallis. Home sweet home. Vaan kun ei ole.
Kotona on yksinäistä. Ruoka ei maistu niin hyvältä kuin se maistuisi porukalla kokaten ja nautiskellen. Joka iltapäiväiset päiväkahvitkin tuntuvat pakkopullalta. Televisiosta kantautuvat ainoat äänet, sanomalehti kertoo juorut ja uutiset. Ulos ei uskalla yksin lähteä. Jalat tuntuvat huterilta, huimaa ja heikottaa.
Varsinkin öisin on vaikeaa. On niin turvaton olo. Joskus hän kaatuu ja soittaa ambulanssin. Hänet viedään sairaalaan. Pariksi päiväksi. Kotiutetaan. Kunnes taas jalat pettävät alta. Sairaalassa on hyvä olla. Siellä on ihmisiä. Aamuin, päivin, illoin, öin. Saa juttuseuraa. Huimaus ja heikotuskin helpottavat kun ei tarvitse olla yksin.
Mutta eihän sairaala ole terveen paikka. Palvelukoti olisi, mutta kun siellä ei ole tilaa. Hän on jonottanut sinne jo muutaman kuukauden. Kuinka kauan vielä on jonotettava? Oltava heittopussina kodin ja sairaalan välillä. Tunnettava itsensä taakaksi läheisille ja yhteiskunnalle. Odotettava, odotettava ja odotettava. Miksi tässä maassa ei toimittu jo vuosia sitten? Järjestetty erilaisia asumisvaihtoehtoja vanhuksille. Tarpeeksi. Jokaiselle. Toimittaisi edes nyt!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti