Keski-iän kautta vanhuuteen

Vielä muutama vuosi sitten olin naiivi. Minun mielestäni ikä oli vain numero. Vaihdevuodet turhaa hössötystä. Säryt ja kolotukset vältettävissä hyvillä elämäntavoilla. Vanheneminen ihanaa jos niin vaan päättää.

Mutta.

Ikä voi olla vain numero noin viisikymppiseksi asti. Sitten se on muutakin. Lihakset, nivelet ja koko kroppa valittaa. Aina vaan todennäköisemmäksi tulevat vakavat sairaudet. Omaa ikäluokkaa kaatuu ympäriltä. Edellinen sukupolvi kulkee rollaattorilla. Sitä edellistä ei enää ole. Mieli myrskyää pahemmin kuin teininä. Ihan ahdistaa tämä elämän rajallisuuteen havahtuminen.

Tsemppaan silti minua vanhempia ihmisiä. En tietenkään voi tarkkaan ymmärtää miltä kahdeksan-yhdeksänkymppisestä tuntuu. Yksi sanoo, että tämä on kurjaa aikaa kun kaikki ystävät ovat kuolleet. Toinen harmittelee pitkiltä tuntuvia päiviään kun ei näe, kuule eikä pysty kunnolla liikkumaan. Kolmannen saa levottomaksi katoava näkökyky ja olematon lähimuisti. Neljännen hartain toive on päästä lepäämään puolison viereen kirkkomaalle.

Koitan keksiä näille kaikille lohdutuksen sanoja. Kannustaa heitä.

Kun mietin itseni heidän asemaansa, tajuan kuinka elämäniloa heidän tilanteessaan voi olla vaikea löytää. Iskee pelko siitäkin, että ei mene kauankaan kun itse olen kuten he nyt. Miten sitten suhtaudun elämään? Omaan tilanteeseeni? Olenko käsitellyt asiani ja tapahtumani? Hyväksynyt ne. Otanko vastaan kiitollisena jokaisen päivän sellaisena kuin se minulle annetaan? Osaanko nauttia pienistä hyvistä hetkistä ja muistella kiitollisena sitä mitä minulla on ollut? Ehkä jaksan vielä silloin luoda jotakin uuttakin.

Ja ylipäätään. Mikä on elämäntarkoitus? Tänne synnytään. Kasvetaan. Eletään aikuisuus. Siirrytään keski-iän kautta vanhuuteen. Ja sitten kuihdutaan pois.

Täytyy sen olla jotakin vieläkin suurempaa. Eikö vaan?