Julistan otsikon lauseita LinkedInissä. Haen töitä ihan tosissani sitäkin kautta. Selaan Duunitoria ja kiitos algoritmien, Facebook ja Instagram tarjoilevat minulle lähes päivittäin kiintoisia työmahdollisuuksia. Kirjoittelen niihin hakemuksia ja muokkailen ansioluetteloani. Myös avoimia hakemuksia sinkoilee ympäri maata. Mielestäni olen kovin aktiivinen työnhakija.
Kun näen kiinnostavan työn, innokas mieleni maalaa minusta kuvan tuossa työssä. Näytän siinä yleensä onnelliselta ja asiantuntevalta. Sitten kääräisen hihani ja hakemuksen naputtelu voi alkaa. Moneen paikkaan hakemuksen voi lähettää sähköpostilla. Joillakin on rekrytointijärjestelmä. Niitä kauhistelen, jos niissä kysellään juurta jaksaen kaikkea. Merkityksetöntäkin. Eikös hakemuksen tarkoitus ole herättää mielenkiinto ja päästä haastatteluun (kutsun niitä mielessäni keskusteluiksi, missä kysellään, vastaillaan, vuorovaikutetaan, haistellaan ja maistellaan ilmapiiriä). Nykyään nekin tehdään usein Teamsin välityksellä. Ihan hyvä niin. Ja muuten! Vuodenvaihteessa minut on palkittu kolme kertaa. Kolmeen keskusteluun olen jo päässyt. Jo siitä on tullut voittajafiilis. Kiitos, kiitos, kiitos!
En lähetä hakemustani työpaikkoihin, mitkä tökkivät jo alkuvaiheessa. Syynä on yleensä ylipitkä ilmoitus, pitkästyttävä byrkoratiajargon tai juuri se jokaisen aikaisemman käänteen kyseleva hakemuspohja. Jos tunne läsähtää jo tässä vaiheessa, niin parempi kai antaa olla. En olisi sopiva tyyppi tuohon työyhteisöön.
Mutta onneksi enemmistö on niitä töitä, mihin haen hihkuen. Kun painan "Lähetä"-nappia, tuuletan ja toivotan hakemukselleni antoisaa matkaa. Ja jään odottamaan yhteydenottoa jolloin voidaan sopia keskusteluajankohdasta.
Kivaa touhua siis tämä työnhaku. Varsinkin kun lopussa (tammikuun) kiitos seisoo. Olen valmis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti