Automiehet huristelevat yksinäisten kanssa

Joko olet kuullut Automies-toiminnasta?

Se on mukavaa vapaaehtoistyötä, minkä avulla tuotetaan hyvää mieltä niin saajalle kuin kaikille antajille.

Antajia ovat kuljettajat, jotka tekevät pienen autoretken jonkun yksinäisen, yleensä vanhuksen kanssa. Reissu voi suuntautua kahvilaan, teatteriin, museoon, entisille kotikonnuille, melkein mihin vaan mieli halajaa. 

Antajia ovat myös ne, jotka tarjoavat retkeläisille vaikkapa päiväkahvit, lounaan tai kesäteatteriesityksen. Autoliikkeet tai vuokraamot voivat lahjoittaa auton retken ajaksi käyttöön.

Saajana on ihminen, jonka on vaikea syystä tai toisesta päästä neljän seinän sisältä liikkeelle. Mieli kuitenkin tekisi ihmisten ilmoille ja mukava juttutuokiokin toisi piristystä päivään.

Hän, joka pientä irtiottoa kaipaa, voi ilmoittautua itse. Hänet voi myös joku läheinen ilmiantaa.

Automies-toimintaa on ympäri Suomen. Aktiivisinta se on pääkaupunkiseudulla. Kysy lisää! Alla olevista linkeistä löytyy lisätietoa.

https://www.automies.fi/

https://www.facebook.com/automies.fi/(kuva lainattu täältä)

Yhteinen taival

Yhteistä taivalta on takana yli 60 vuotta. Sinä aikana on opiskeltu, perustettu perhe, työskennelty yhdessä ja erikseen, muutettu paikkakunnalta toiselle.

Vuosiin on mahtunut iloa ja surua. Lapsia ja lastenlapsia. Onnistumisia. Tähtihetkiä. Vakaviakin sairauksia. Luopumista. Koko elämänkirjo siis.

Toinen on edelleen se kaikkein rakkain. Sen huomaa hellästä katseesta. Käden hipaisusta poskelle. Kauniista sanoista. Kultareunaisista muistoista. Lempeistä hymystä. Ohimennen vaihdetuista suukoista.

Kotona leijuu suloinen lämpö. Sinne on aina hyvä mennä. Hoitajanakin. Kuin turvalliseen kotipesään.

Tämä kirjoittamani tarina on julkaistu aikaisemmin: https://www.facebook.com/HyvanOlonPiste/

Savu nousee korvista

Korvistani on noussut savua yli yhdeksän vuotta. Niin kauan kun olen sote-alalla toiminut. Läksin suurin odotuksin opiskelemaan lähihoitajaksi. Sitten minulla olisi sosiaali- ja terveysalan perustutkinto. Oivallinen parivaljakko aikaisemman opistotasoisen yo-merkonomin koulutukseni kanssa. Olisin kysyttyä tavaraa sote-maailmassa kun toisin tullessani uusia tuulia. Mukanani saapuisi tietotaitoa yritysmaailmasta, bisneksestä, myynnistä ja markkinoinnista.

Tuolloin taisin kulkea iloinen hymynvirne huulillani, kun mietin mitä kaikkea saisinkaan aikaiseksi. Mihin kaikkeen minua pyydettäisiin. Mihin kaikkeen menisin mukaan. Mitä kaikkea tekisin.

Mutta.

Työssäoppimispaikat olivat kyllä upeita ja ihania. Opin paljon. Annoin paljon. Olin silti sote-alalla sitä alinta kastia. Niin se vaan oli. Ja on.

Ei lähihoitajaa palkata juurikaan muuksi kuin hoitajaksi vuorotyöhön. Niihin perinteisiin lähihoitajan töihin. Yksityisellä sektorilla voidaan joustaa. Mutta julkisella ei yhtään.

Olen hakannut päätäni seinään siis yli yhdeksän vuotta. Ja koska olen kovapäinen, pääni kestää vielä - ja hakkaan edelleen.

Miksi valitan, kun voin ryhtyä vaikka yrittäjäksi. No enpä ryhdy. Olen nähnyt senkin touhun liian läheltä. Sote-alalla sekään ei mene niin kuin Strömsössä. Ei edes niin kuin maalaisjärki sanoisi.

Miksi? Koska ala on niin jämähtänyt. Byrokraattinen. Hierarkinen. Siellä taitaa olla liuta vähintäänkin yhtä kovapäisiä ihmisiä kuin itse olen. Totuttuja tapoja. Jäätyneitä ajatuksia. Jäänteitä menneisyydestä. Rajua muutosvastarintaa.

Niinpä.

Alaa jo hieman opiskelleena ja siellä joitakin vuosia työskennelleenä, päätin opiskella lisää. En vieläkään sairaanhoitajaksi tai sosionomiksi tai mitään muutakaan mitä minun muka pitäisi. Vaan  vanhustyön erikoisammattitutkintoa, koska juuri se minua kiinnostaa. Opin kehittämään vanhustyötä. Se on juuri sitä mitä haluan tehdä. Kääntää asenteita. Kertoa päättäjille uusista ajatuksista. Tehdä asioita toisin. 

Ideoita ja suunnitelmia on. Niitä on vaan alettava toteuttamaan.

Uskon. Vielä kerran. Tästä tulee upeaa. Luotetaan. Uskalletaan. Annetaan mennä!

(kuva lainattu:memegenerator.net)

Vanhukset vaihtoon

Erään lehden pääkirjoitus herätti minut ajattelemaan.

Siinä pohdittiin, miten sodanjälkeinen sukupolvi on omaa elämäänsä elänyt. Onko se suututtanut jälkikasvunsa niin, että nämä eivät käy palvelutaloissa äitejään ja isiään tervehtimässä?

Hyvä pointti, mitä en ole tullut itse ajatelleeksi. Olen sen kyllä huomannut, mutta en miettinyt sen enempää.

Asia voi hyvinkin olla näin. Omat vanhemmat ovat kyllä yleensä rakkaita, mutta liian lähellä. Niin kuin kaikki muutkin läheisimmät ihmiset. Heidän tapansa saattavat ärsyttää, jopa raivostuttaa. Samanlaisen käytöksen kestää vieraammalta ihmiseltä. Se naurattaakin ja on vain suloista.

Samaisessa pääkirjoituksessa ehdotetaan, että kuka vaan voisi mennä palvelutaloon pitämään vaikkapa lauluhetken. Itse jatkan ajatusta, että kuka tahansa voisi lähteä ulkoilemaan tai vaikkapa autoilemaan vanhuksen kanssa. Ja kun kyseessä olisikin vieraampi vanhus, saisi tästä kohtaamisesta varmasti yhtä paljon iloa ja riemua molemmat osapuolet.

Eihän tämä mitään uutta ole; vapaaehtoistoimintaa on ollut vuosikaudet.

Mutta kun tämän asian ajattelee näin, tuntuu se uudenlaiselta.

Minä menen nyt tapaamaan näitä vanhuksia täällä, mene sinä tuolla. Hän menee sinne ja he menevät tuonne.

Yksinkertaista, näppärää ja mukavaakin vielä.

Hetkiä - Arkipäivän upeutta

Puhtaan pyykin tuoksu leijailee ilmassa. Turvallinen. Arkinen. Ihana. Auringonsäteet osuvat vaatteisiin ja kuivattavat niitä lämmöllään. Kauniisti. Hellästi. Suloisesti. Tuulenvire heilauttaa paidan hihaa. Ihan pikkuisen. Jään tuijottamaan auringon ja tuulen leikkiä, kisailua. Arkipäivän upeutta.

Hetkiä - Meri möyryää

Meren pauhu peittää alleen kaikki muut äänet. Aallot vellovat. Ne ryntäävät sinisenvihreinä kohti rantaa. Kohta huipulle muodostuu vaahtopää. Se on kauniin valkoinen. Pisarat, aivan kirkkaat sinkoavat kohti taivasta. Ylös, ylös. Kohti aurinkoa, tähtiä, kuuta, avaruutta… Sitten ne palaavat takaisin. Kuin kotiin. Taas meri möyryää. Sinisenvihreänä.

Hetkiä - Merenranta lumoaa

Nyt kun marraskuu on kietonut meidät hämärän huntunsa sisään, palaan ajassa vuoteen 2012. Aikaan, jolloin sain asua hetken Espanjassa ja kirjoittaa ohikiitävistä hetkistä:

Kuljemme rantavedessä. Kuuma, sametinpehmeä hiekka. Pirteän raikas merivesi. Näemme kiviä. Valkoisia, harmaita, mustia, kirjavia. Litteitä. Sileitä. Meren muovaamia. Nostan käteeni valkoisen kiven, joka kimaltaa. Kuin pinta olisi peitetty pienin timantein. Harmaan kiven pinnalla kisailevat eri sävyt; vaaleaa, tummaa, melkein mustaa. Poika heittää kiven mereen. Se hypähtää pari kertaa pinnalla, kunnes uppoaa. Rantaveteen.

Melkein kuin nelikymppinen

Hän on 86-vuotias mies. Asuu yksin kauniissa rivitalokaksiossaan. Poika ja tämän aikuiset lapset vierailevat silloin tällöin iltaisin ja viikonloppuisin sekä soittelevat usein. Ajatus leikkaa terävästi kuin partaveitsi, kuulo ja näkö toimivat kuin nelikymppisellä.

Kaikki on siis hyvin. Oma koti kullan kallis. Home sweet home. Vaan kun ei ole.

Kotona on yksinäistä. Ruoka ei maistu niin hyvältä kuin se maistuisi porukalla kokaten ja nautiskellen. Joka iltapäiväiset päiväkahvitkin tuntuvat pakkopullalta. Televisiosta kantautuvat ainoat äänet, sanomalehti kertoo juorut ja uutiset. Ulos ei uskalla yksin lähteä. Jalat tuntuvat huterilta, huimaa ja heikottaa.

Varsinkin öisin on vaikeaa. On niin turvaton olo. Joskus hän kaatuu ja soittaa ambulanssin. Hänet viedään sairaalaan. Pariksi päiväksi. Kotiutetaan. Kunnes taas jalat pettävät alta. Sairaalassa on hyvä olla. Siellä on ihmisiä. Aamuin, päivin, illoin, öin. Saa juttuseuraa. Huimaus ja heikotuskin helpottavat kun ei tarvitse olla yksin.

Mutta eihän sairaala ole terveen paikka. Palvelukoti olisi, mutta kun siellä ei ole tilaa. Hän on jonottanut sinne jo muutaman kuukauden. Kuinka kauan vielä on jonotettava? Oltava heittopussina kodin ja sairaalan välillä. Tunnettava itsensä taakaksi läheisille ja yhteiskunnalle. Odotettava, odotettava ja odotettava. Miksi tässä maassa ei toimittu jo vuosia sitten? Järjestetty erilaisia asumisvaihtoehtoja vanhuksille. Tarpeeksi. Jokaiselle. Toimittaisi edes nyt!

Käpylehmät ammuvat

Hän on suvun vanhin. Jo yhdeksänkymppinen. Makaa vuoteenomana palvelutalossa. Lähipiiri vierailee silloin tällöin. Silittää poskea ja harmaita hapsia. Juttelee hiljaa. Hän ei sano mitään. Ilme kertoo, että aika olisi jo tullut. Lähteä pois. Jättää sänky, palvelukoti ja koko maailma. Liitää tähdeksi taivaalle.

Eivät kaikki käy. Vaikka kannattaisi. He elävät omaa elämäänsä. Tulevat sitten aikanaan hautajaisiin. Muistelemaan. Itkemään. Ikävöimään. Miten paljon tärkeämpää se olisikaan nyt?

Tulla vuoteen laidalle ja sanoa: "Moi. Olet tärkeä. Ihanaa kun olet siinä. Muistatko senkin kerran kun olimme lapsia. Pellavapäitä. Oli melkein juhannus. Aurinko paahtoi korkealta. Hetkessä se sai ihon kuumaksi. Silmät olivat ihan sirrillään kun sen loiste oli niin kirkas. Juoksimme metsäpolulle. Puut loivat varjoja. Keräilimme käpyjä. Isoja. Pieniä. Soikeita. Kaikki vähän erilaisia. Kauniin värisiä. Sitten löysimme puidenoksia. Pilkoimme ne pieniksi ja asettelimme kävyille neljä jalkaa. Niistä tuli käpylehmiä. Ihan kuin meidän lehmät laitumella. Kuulimme käpylehmien ammuvan. Annoimme niille nimet. Teimme niille aitauksen ja uppouduimme leikkiin." 

Hän saattaisi muistaa sen kesäisen hetken. Hän ehkä hymyilisi. Hänelle tulisi hyvä ja turvallinen olo. Hän tuntisi poskellaan auringonlämmön. Haistaisi nenässään havumetsän tuoksun hellepäivänä. Vielä kerran.

Tervetuloa mukaan- nyt mennään!

Siitä on jo melkein seitsemän vuotta kun kirjoitin Hetkiä - pieniä tarinoita ohikiitävistä hetkistä. Ne tallentuivat muistitikulle ja siellä ne ovat vieläkin.

Seuraavina vuosina tarinoin vanhuksista. Arkipäivän iloista ja juhlahumusta. Samaan aikaan kirjoitin myös hyvänolonjuttuja. Näitä molempia julkaistiinkin.

Melkein puolitoista vuotta sitten kirjoitin tämän blogin alkusanat. Ne ovat odottaneet näin kauan. Mutta juuri tänään, 15.11.2018, kun oman pappani syntymästä on kulunut 115 vuotta niiden on aika päästä ihmisten ilmoille.

Juuri nyt on se hetki, kun kaivan arkistojeni kätköt ja annan kynäni sauhuta uutta.

Olkoon se vanhusasiaa. Ajatuksia. Ideoita. Tuote- ja palvelutestauksia. Referaatteja.

Lisämausteena havainnoin hetkiä. Pohdin myös hyvinvointiasiaa, rentoutta ja löysäilyä.

Tämä blogi on aluksi tämän näköinen. Pääpaino on sanoilla. Ajan saatossa se varmasti muuttuu. Kuvallisemmaksi ja markkinoivammaksi. Yhteistyökumppaneiden metsästys julistetaankin täten alkaneeksi!

Kivaa kutinaa tuntuu nyt mahanpohjassa. Tuskin maltan odottaa, mitä tästä seuraakaan.

Tervetuloa mukaan- nyt mennään!